Todellisesta ongelmasta, vapaudesta ja olemisen tavasta

(Arêtê) 



https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
 

Mikä on todellinen ongelma? Se on ongelma, joka pysyy, vaikka keksisimme ratkaisun tai ratkaisuja. Ehkä vain vapaus on ongelma; se liittyy kaikkiin kysymyksiimme. Vaikka tuntisimme ratkaisseemme vapauden ongelman, saavuttaneemme vapauden, joudumme kysymään, miten käyttää vapautta. Kun ihmiset kysyvät tällaista, he joutuvat eettisen ongelman eteen.

Etiikka tulee sanasta ethos, joka merkitsi tapaa. Usein se ymmärretään käyttäytymisen piirteiksi, luonteeksi. Siksi hyveet (Arêtê) – oikeudenmukaisuus tai kohtuullisuus – voidaan käsittää piirteiksi tai taipumuksiksi. Ethos oli kreikkalaisille – niin Foucault totesi – vapauden konkreettinen ilmaisu: käytös ja olemisen tapa, joka oli näkyvä. Se ilmeni kaikessa, vaatetuksessa ja siinä miten reagoi johonkin tilanteeseen. Ethos oli jotain, jonka kautta he problematisoivat vapautensa.

Etiikka ei siis merkinnyt ”moraalia”, tiettyjen sääntöjen ja lakien noudattamista, vaan oman vapautensa ajateltua käyttöä. Eettinen ongelma oli tämä: Miten luoda ethos, miten kehittää ethosta? Tämä kysymys on kulkeutunut monia polkuja pitkin myös meille. Niin sanotun hyve-etiikan kehittäjät ja ajattelijat ovat olleet oikeassa ainakin siinä, että hyveiden kautta päästään ajattelemaan konkreettisia ongelmia; se on tapa välttää sääntöperusteisen moraalifilosofian teoreettisuus.

Mutta osaammeko ajatella ethosta, kun hahmotamme sen luonteeksi ja hyveet piirteiksi? Tässä on psykologisoimisen vaara. Psykologia voi kuvata piirteitä ja luonteita. Se toteaa, millainen joku on, mutta se ei mahdollista kysymystä, mitä hän voisi olla. On kyse siitä, että ihmistä määrittelee muu kuin hänen toimintansa – hänen kykynsä ja mahdollisuutensa tehdä jotain muuta, siis vapaus. Ethos on itsensä vapaa käyttö, tavan synnyttämä olemisen tapa, ei synnynnäinen luonne tai sattuman synnyttämiä piirteitä. Pitäisikö hyve siis määritellä ennen kaikkea kyvyksi?

Kiinnittäessä huomiota siihen, että ethos on tapa (modaliteetti, manner, manera) voisimme saada esiin jotain muutakin tästä kuuluisasta hyveestä. Kyse ei ole siitä mitä tekee, vaan miten tekee. Hyveellinen on erinomainen, tekee tai toimii erinomaisesti. Arêtê tarkoitti alunperin erinomaisuutta. Emme ole silti halukkaita sanomaan erinomaista jalkapalloilijaa hyveelliseksi siksi, että hän pelaa hyvin jalkapalloa. Joskus olisi sanottu suorastaan päinvastoin. Shakespearen aikana jalkapallo oli vielä ”saastainen tapa”. Edellytys sille, että sanomme jotain erinomaisuutta hyveellisyydeksi on se, että päämäärä on erityinen, ei esimerkiksi voitto jalkapallossa.

Aikanaan etiikan päämäärä oli hyvä elämä, onnellisuus. Johdonmukaisesti ajateltiin, että hyveet johtivat onnellisuuteen. Hyveet olivat määritelmällisesti jotain, joka takaa onnellisuuden. Me tietysti näemme tässä rakastettavaa naiiviutta, mutta kysymys ethoksen ja onnellisuuden yhteydestä on mielenkiintoinen. Ehkä meidän ei tarvitse ajatella, että hyve johtaa onnellisuuteen ja voimme ajatella, että hyve on onnellisuus, hyvä elämä, mutta silloin meillä on uusi onnellisuuden käsite. Silloin olisi tietenkin mahdotonta samastaa jalkapallon suomaa nautintoa onnellisuuteen – ja tämähän on joidenkin mielestä silkkaa typeryyttä...

Pyrkimys luoda ja kehittää itselleen ethos merkitsi sitä, että ihminen pyrki johonkin jalouteen, suuruuteen, erinomaisuuteen. Tämä merkitsi monia asioita, esimerkiksi tietynlaisen kriiteeristön käyttöä jalon ja epäjalon erottamiseksi. Se merkisi myös sitä, että ihminen ei anna jonkun toisen vaikuttaa itseensä millä tahansa tavalla. Ennen kaikkea se vaati sitä, että ihminen voi vaikuttaa itseensä. Tämä itseensä vaikuttaminen oli etiikkaa, eettistä ajattelua. Etiikka ei ollut siis teoreettista ajattelua, vaan askeesia.

Ethos on todellinen ongelma, sillä se kytkeytyy moneen muuhun kysymykseen: vapauteen, onnellisuuteen, hyveeseen. Se on todellinen ongelma, sillä se pysyy. Ethos on ajallinen; se on prosessi, ei pysyvä tila ja siksi olemme aina uudestaan, joka hetki, ongelman edessä.

Koettelun ideasta

(Tekijä: Klaus Welp)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä oli sofia, viisaus, jonka ystäviä filosofit sanoivat olevansa? François Châtelet kertoo, että viisaus oli puhetta, jonka kuulijat tunsivat olevansa samaa mieltä ja jonka ohjeistukset ihmiset halusivat ottaa käyttäytymisensä ohjenuoriksi. Viisaus ei siis ollut pelkästään oikeaksi uskottua teoreettista tietoa; se ei ollut vain ajattelutapa, vaan myös tapa ohjata omaa toimintaansa. Viisaus oli tarkalleen ottaen tapa sovittaa yhteen, saattaa sopusointuun ajattelu ja toiminta.

Viisauden ystävyys merkitsi käytöksen ja ideoiden asettamista kokeeseen. Platonin dialogien kuvaamat tapahtumat ovat kuvauksia kokeista, kyselyistä, punnituksista. Aikalaisten sana oli elenkhos, joka tuli verbistä elenkhein, panna häpeämään, osoittaa vääräksi. Mutta koe tai koettelemus ei ollut sana, joka liittyi vain keskustelutilanteisiin. Kokeen idea oli yleinen kreikkalaisten myyteissä, tragedioissa ja romaaneissa. Filosofian kannalta mielenkiintoinen sen merkitys on menipposlaisessa satiirissa: siinä koetellaan ideaa ja idean kantajaa, idean hahmoa, idean ihmistä.

Sokrateen basanos, koetinkivi, pyrki tutkimaan sitä, missä määrin jonkun logos, sanat ja ergon, teot, ovat sopusoinnussa keskenään; tarkoitus oli siis tutkia viisautta, sitä onko ajattelu ja toiminta sovitettu yhteen. Myös kyynikoille koe oli tärkeä keino päästä totuuteen, mutta kyse ei ollut niin paljon dialogista kuin itsensä alistamisesta tai asettumisesta alttiiksi myrskylle, epäoikeudenmukaisuudelle ja herjauksille. Kyynikko testaa omia kykyjään ja voimiaan. Stoalaisille testi, koetteleminen, oli harjoitus, joka kohdistettiin mielikuvaan, phantasia. Tarkoitus oli arvioida, ovatko mielikuvat ja niihin liittyvät impulssit sopivia ja sellaisia, joista kannattaa välittää.

Sekä kyynikkojen että stoalaisten ajattelussa koko elämä on koe, oppimista, harjaantumista kokeen kautta. Koe on tapa kohdata elämä, mutta myös elämäntapa. Myöhemmin tieteen kehittymisen myötä koe on alkanut merkitä toisenlaista asiaa. Teemme kokeita tunteaksemme maailman. Filosofeille maailma oli kokeen paikka; se oli koe, testi.

Koetellessa ihminen asettaa itselleen kysymyksiä arvioidakseen mihin pystyy. Jos viisaus on maali, rakkauden kohde, ystävyys on rata. Filosofi on joku, joka yrittää pysyä radalla, tehdä radan. Koe on keino sijoittaa itsensä radalle, tietää missä on menossa; se on diagnoosin tekemistä itsestä ja omasta tilanteestaan. Koe on siis keino mahdollistaa suhde totuuteen: suhdettamme ja sitä kautta meitä muokkaava harjoitus.

Minun koetinkivikysymykseni: Onko tämä tai tuo hedelmällistä? Etiikka tai olemassaolon estetiikka on arviointia, punnitsemista, koettelemista; se arvioi erilaisia olemassaolon tapoja. Onko tämä tai tuo olemassaolon tapa parempi? Arviointiin tarvitaan kriteeriä tai apuvälinettä ja siksi kysyn, onko tämä tai tuo hedelmällistä.

Sana ”hedelmällinen” on paljastava. En kysy, onko tämä tai tuo hyvää tai pahaa, vaan onko se hedelmällistä, auttaako se, synnyttääkö se. Luovun siis sellaisesta tuomitsevasta dikotomiasta, joka näkee asiat mustavalkoisina. Joku lähtökohtaisesti ”paha” asia, esimerkiksi kipu tai vastoinkäyminen, voi olla hedelmällinen.

Sana paljastaa myös toisen aspektin. On olemassa aina kaksi suuta, sekä meissä että maailmassa. Toinen on köyhdyttävien, sterilisoivien, kuolettavien voimien suu. Toinen on elävöittävien, synnyttävien voimien suu. Se on enemmän voimissaan, se on voitolla, jota enemmän ruokimme. Sana ”hedelmällinen” paljastaa siis, kenen puolella ollaan.

Jokin idea ei ole aina ja kaikissa tapauksissa hedelmällinen. Täytyy selvittää, kenelle se on hedelmällinen ja missä. Joskus hedelmällistä ei ole ei ole idea sinänsä, vaan se mitä tapahtuu idean ja toisen idean välillä. Hedelmällisyyden arvioiminen ei ole siis helppoa; ei ole kaikkiin tilanteisiin sopivia standarteja. Kaikki tapaukset pitää arvioida erikseen.

Kysymys ja koe, jolle alistamme idean, ei koske ideaa sellaisenaan, ainakaan pelkästään. Me emme yksinkertaisesti kysy, onko tämä tai tuo hyvä idea. Me kysymme, onko idea hedelmällinen meissä.

Huolen aihe ei ole, tulemmeko me viisaiksi siinä mielessä, että puhumme kaikkien mielestä viisaita asioita. Tärkeää eivät ole reseptit. Olennaista ei ole olla viisas, vaan päästä osalliseksi viisaudesta; silloin ajatus tai totuus ei ole vain sanoja, vaan myös tekoja. Mikä on tämän kannalta tärkeää? Vastaukseni on lyhyt, yksinkertainen ja vaativa: koe.

Pelosta, pelottomuudesta ja ajattelusta

(Jan Patočka)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ihminen alkaa ajatella, kun hänessä syntyy huoli, halu huolehtia jostakin. Huoli voi kehittyä peloksi; pelko uinuu siinä valmiina. Tässä mielessä pelko on aina mukana ajattelussa. Ajattelu, varsinkin jos se on syvää ja perusteellista kyseenalaistamista, voi synnyttää eräänlaisen pohjattomuuden tunteen: kaikki on ilman standarteja ja ilman varmuutta. Tämä voi johtaa pelkoon, ahdistukseen ja kauhuun.

Silti ajattelu on omistautunut hävittämään pelkoja, jotta voisimme ajatella selvästi. Se kykenee luomaan kauneutta ja mieltä. Mielellä on käsittämättömät kyvyt, vaikka se saattaakin toimia meitä itseämme ja maailmaa vastaan.

Pelko on läsnä ajattelussa myös silloin, kun ajattelija ei näytä lamaantuneelta, jäykistyneeltä. Positiivisuuden ja hyvien värinöiden etsijät ovat pelkureita; he pelkäävät kaikkea, joka voisi heidät heittää pois värinöistään. Mitä pelko panee tekemään? Etsimään turvallisuutta ja keksimään pakoteitä – hyviä värinöitä, rauhoittavia ajatuksia.

Jotkut, esimerkiksi Spinoza, ovat analysoineet ylhäältä tulevaa pelkoa, vallanpitäjien meihin iskostamaa pelkoa. Nykyisin  jotkut puhuvat pelon yhteiskunnasta. Kyse ei ole pelkästään siitä, että vallanpitäjät tai tiedotusvälineet istuttaisivat pelkoja tai ruokkisivat niitä; niihin investoidaan, niitä käytetään – niitä käytetään esimerkiksi perusteluna kansalaisten oikeuksien vähentämiseksi, asevarustelulle jne. Sekä ”terroristit” että ”ei-terroristit” käyttävät samaa asetta, pelkoa, vallatakseen, kidnapatakseen mielemme.

Perinteisesti pelkoa viljeltiin retoriikan kautta. Retoriikka on tekniikka, joka pyrkii vaikuttamaan ja herättää vuorotellen, joskus samanaikaisesti, pelkoa ja toivoa. Nykyinen aika on proosallinen ja asiallinen, ainakin näennäisesti ilman retoriikkaa. Toiset tekniikat ja instituutiot ovat silti ottaneet sen paikan. Yksi mielenkiintoinen esimerkki käytännöstä, jolla on retoriikan sydän: markkinointi. 

Nähdäkseni erottelu rationaalisten ja irrationaalisten pelkojen välillä ei riitä. Jokin pelko voi olla rationaalinen ja ymmärrettävä ja silti se pitää voittaa. Esimerkiksi sodassa pelkää aiheesta, mutta sitä ei pidä päästää hallitsemaan. Ääritilanne-esimerkit saattavat valaista, miten joskus paras lääke pelkoa vastaan on toinen pelko. Jos pelkää lapsen hukkuvan, uskaltaa hypätä pelottavan korkealta sillalta. Enemmän kuin pelkojen luokittelu tai pelon asettaminen rohkeuden vastakohdaksi saattaa olla merkityksellistä tutkia pelon kytkeytymistä muihin voimiin.

Joku pelkää mennä metsään, mutta uskaltaa mennä yhdessä ystävänsä kanssa, koska luottaa tähän. Luottamus ja usko ovat lääke. Vaikka pelko ei menisi kokonaan pois, se ei määrittele toimintaa. Luottamuksen ja pelon suhde on tunnettu aina. Monet ovat pelotelleet ihmisiä tarjotakseen sitten auktoriteetin, johon uskoa ja luottaa.

Miten tehdä vastarintaa pelkoa vastaan, miten vallata mielelle alueita ilman pelkoa? Pelosta ja toivosta vapautumiseen pyrkii sekä tragedia ja komedia. Retoriikkaa vastaan syntyi filosofia, joka kehitti toisenlaista puhetta. Valistus pyrki lisäämään tietoa, jotta ihmiset pääsisivät taikauskon aiheuttamista peloista. Ajattelu on siis synnyttänyt monenlaisia keinoja omia demonejaan vastaan. Lähtökohtana voi olla vain pidättäytyminen koettuun ja kohdattuun, jossittelun välttäminen ja huhujen karkoittaminen.

Kun ajattelu ryhtyy kamppailemaan auktoriteetteja vastaan, yksi seuraus on pelko. Pelätään, että maailma menee kaaokseksi, kun ihmiset eivät enää tottele vanhoja auktoriteetteja. Pelätään, että pelko leviää, kun luottamus, joka on lääke sitä vastaan, katoaa. Aukoriteettien kyseenalaistamisessa, vastarinnassa, on mukana toinen, uusi luottamus: luottamus omaan itseen, omiin voimiin, omaan ajatteluun. 

Pelottomuus on poliittinen uhka; pelotonta on vaikea hallita. Siksi pelko on poliittinen asia. Kun joku uskaltaa ajatella omin päin, tehdä ajatuksestaan teon, pelottomuus ei ole vain poliittinen uhka, vaan moraalinen piirre. Jos joku toimii ”moraalisen velvollisuuden” mukaan siksi, että hän pelkää auktoriteettia, hän ei todellisuudessa ole tekojensa eettinen subjekti. Kun ihminen toimii vaarasta huolimatta, omien etujensa vastaisesti, siis pyyteettömästi, hän tulee omien tekojensa vastuulliseksi tekijäksi. Pelko on siis poliittinen ja eettinen kysymys.

Joskus ihmiset pystyvät uhmaamaan, jaksavat myös kärsiä, koska he onnistuvat muistuttamaan itseään siitä miksi he tekevät mitä tekevät. Jan Patočkaa lainaten voi sanoa: Tänään ihmiset oppivat taas, että on asioita, jotka ovat kärsimyksen arvoisia ja että asiat, joiden takia kärsii, ovat niitä, joiden ansiosta elämä on elämisen arvoista. Tämän sanoja kuoli yli kymmenen tuntia kestäneen poliisikuulustelun seurauksena.