Vicente Núñez - Ipagron filosofi

(Vicente Núñez)

Vicente Núñez oli runoilija, joka pysytteli Aguilar de la Fronterassa, Córdobassa. Hän teki pienestä paikasta oman kosmoksensa, jota nimitti joskus paikan kreikkalaisen nimen (Ipagro) tai arabinimen (Poley) mukaan. 

Núñez piti eräänlaista filosofiakahvilaa El Tula –baarissa, kahdeksankulmaisen aukion reunalla. Runojen lisäksi hän kirjoitti aforistisia katkelmia, joita hän nimitti sofismeiksi.

Oliko hän filosofi vai Ipagron kuningas? Hän ei ollut filosofi siinä mielessä, että hän torjui kaiken akateemisuuden ja systemaattisuuden, mutta hän oli klassinen filosofi, sillä hän teki elämästään esitystä, joka oli koko maailmalle heitetty kysymys.

Mikä sitten oli Núñezin filosofia, jos sellaisesta voi puhua? Yksi lähtökohta vastausyritykselle voisi olla tämä sofismi: “El ser no es sustancia, sino una relación.” Käännän tämä teknisesti, koska teksti vaatii lähempää tarkastelua ja käytetyt sanat ovat kiinteässä yhteydessä filosofian historian keskeisimpiin termeihin. Käännökseni on seuraavanlainen: ”Olento ei ole substanssi, vaan suhde.”

Ensinnäkin sana ”substanssi”. Se on yleinen, mutta vaikea tekninen termi filosofiassa. Tieteellisessä sanastossa tai yleiskielessä se merkitsee ainetta tai ainesta, mutta filosofiassa pikemminkin itsenäistä oliota, olion olemusta; substantiaalinen on joku jolla on oma olemus. Aristoteles määrittelee substanssin (ousia) toisaalta materiaaliseksi substanssiksi, siis aineeksi ja toisaalta Metafysiikassa myös olennon tavaksi olla maailmassa; se merkitsee, että olento on subjekti, jota ei määrittele mikään muu. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että Aristoteleelle olento on substanssi.

Núñezin sofismi on siis kategorisesti antiaristoteelinen väite. Hän sanoo: Olento ei ole substanssi; olento ei ole subjekti, jotakin erillistä ja määriteltävissä erillään muista olennoista.

Olento on suhde. Jos kaksi olentoa kohtaavat, tärkeää ei ole näiden olentojen olemus, niiden kristallisoitunut olemus – joka on vain fiktio. Tärkeää on näiden olentojen positio, tila ja asema suhteessa toiseen. Kohtaamisen luonteen määrittelee se mikä on olentojen välissä. Oleminen on suhteellista (relationaalista, ei relatiivista). Se ei siis ole substantiaalista.

Minua kiinnostavat erityisesti Núñezin sofismin seuraukset, toisin sanoen ontologisen väitteen käytännölliset vaikutukset ja käytännölliset päätelmät, jotka joudumme siitä tekemään. Kun kohtaamme jonkun olennon, kysymyksemme ei pitäisi olla: ”Mikä tuo on?” Taktisesti ja myös eettisesti merkittävämpää on kysyä: ”Missä tuo on? Missä olen minä?”

Voi kysyä myös, voiko kysyjä sanoa ”minä”? Kyllä, mutta ”minä” on suhde – suhde toiseen, toisen suhde ”minään” ja ”minän” suhde omaan itseensä. Ei pitäisi puhua identiteetistä, ainakaan mistään pysyvästä. Tämä onkin yksi ulottuvuus, jonka Núnez ilmiselvästi oivalsi ja vei äärimmäisyyksiin. Hänen filosofiansa oli ei-identiteetin filosofiaa. Identiteetti, joka saattoi olla myös ulkopuoleen olevassa suhteessa määräytynyt, oli vaara. ”Peileissä ei ole kasvoja, vaan uhkauksia”, hän kirjoitti.

Identiteetti merkitsee lukkiutumista: ihminen lukitsee itsensä johonkin luokitukseen. Samalla itse oleminen tai olemisen tapa tehdään joksikin luokiteltavissaolevaksi. Myös identiteetti on suhde: toiseen ja itseen. Se on sellainen suhde, missä menettää itsenäisyytensä, koska kategoriat ja luokiteltavissaoleminen ovat toisten lakia ja järjestystä. Samastumista, yhdenmukaisuutta, identiteettiä paetaan. ”Pakene sitä mikä sinua muistuttaa”, Ipagron kuningas sanoi ja joi lasistaan Montilla-Morilesin finoa.

Lukemisen vaikeudesta

Ehkä vielä nuorena estetiikan, filosofian ja muiden aineiden opiskelijana olisin uskaltautunut kirjoittamaan aiheesta ”lukemisen taito”. Ehkä teinkin sen, en muista. Olisin voinut kirjoittaa ihan hienon ja älykkään tekstin, ihan varmasti. Nyt, monta vuotta myöhemmin, kun olen lukenut vielä enemmän, myös filosofisia teoksia, haluaisin sanoa vain muutaman sanan lukemisen vaikeudesta.

Vaikeus ei ole siinä, että olisi vaikea arvata tai määritellä, mikä on kirjoittajan intentio, pyrkimys. Jonkun vanhan tekstin tapauksessa on vaikea hahmottaa, millaisessa kontekstissa teksti on syntynyt, mihin se vastaa, mihin reagoi. Platon kehitti ideoiden maailmansa tietyssä poliittisessa tilanteessa. Spinoza loi ensisilmäykseltä kovin abstraktilta vaikuttavan filosofiansa seuraten oman aikansa vihamielisiä voimia ja oman aikansa tyranneja ja orjia. Lisäksi sanat ovat muuttaneet suuntaansa monta kertaa kirjoittamishetken jälkeen. Olisi vaikeaa kirjoittaa ”rakkauden filosofian historia”, kun sanoja oli jo kreikassa niin monta: eros, agape, filia.

Lukemisen vaikeus on saattanut minut vaatimattomuuteen, hyvin pelkistettyyn ”metodiin”. Kun luen tekstejä lähteinä, mielessäni on vain fakta, että joku on noin sanonut tai kirjoittanut. En pohdi, onko se totta tai ei, väärin tai oikein. Sanon itselleni: Jostain syystä tämä ihminen on sanonut noin. Kysymys kontekstista tekee minut erityisen varovaiseksi. Yritän pitää tulkintani ja arvaukseni hypoteettisena; vältän uskomista, uskovaa arvausta.

Yleensä minulla on mielessäni joku ongelma, kysymys, mistä syystä kaivan esiin, etsin käsiini tuon tai tämän omituisen, mahdollisesti arvoituksellisen, tekstin. En yritä selvittää kaikkea jonkun tekstin tai teoksen arvoituksesta; yritän hahmottaa, mitä se voisi sanoa meille käsillä olevasta ongelmasta, millaisen näkökulman avata.

Joskus jokin teksti, hyvinkin luonnosmainen ja siksi vaikea – niin kuin Roland Barthesin muistiinpanot luentojaan varten – antaa aiheen filosofiakahvilan keskustelua varten. Esimerkiksi ensi syksyn aihe idios rythmos – oma rytmi. Tällaisessa tapauksessa ideani ei ole olla uskollinen tai selvittää mitä kaikkea Barthes esitti tai halusi esittää. Barthes on inspiraation lähde, tunnustettu lähtökohta, mutta vien ajatuksen eri suuntaan tai ainakin olen välittämättä siitä, olisiko Barthes samaa mieltä.

Lukemisen vaikeus on siis tehnyt minut nöyräksi, mutta myös välinpitämättömäksi kolmella tavalla: 1) Olen välinpitämätön oikeellisuudesta tai harhaisuudesta. 2) Olen välinpitämätön siitä selvitänkö tekstin arvoituksen. 3) Olen välinpitämätön siitä, olenko loppuun saakka uskollinen.

Siunata ja kiittää

(Sils Maria, joka inspiroi Nietzscheä luomaan Zarathustran)

Miten on mahdollista, että Nietzsche puhui siunaamisesta? Eikö hän jos joku osannut ravistaa harteiltaan perimiään papillisia ilmauksia? On tunnettua, että Näin puhui Zarathustra, omituinen proosarunoelma, jäljittelee raamatullista kieltä. Vaikka kirjan sävy on leikillinen ja pilkallinenkin, kirja ei nähdäkseni parodioi Raamattua, vaan käyttää sen kieltä myöntäen sen voiman.

Moraalin katoaminen, ihmisen väsyminen elämään, nihilismi, teki välttämättömäksi uuden rakkauden, rakkauden elämään, jonka nimi on affirmaatio, myöntäminen. Zarathustra oli Nietzscelle ennen kaikkea joku joka sanoo: ”Kyllä.”

Nietzsche käyttää tästä rakkaudesta raamatulliselta kuulostavaa sanaa: siunaaminen. Hän käytti sanaa toista uskontojen sanaa vastaan: “On lakattava olemasta olentoja jotka rukoilevat ja muututtava lopultakin olennoiksi jotka siunaavat.”

Mitä on siunaaminen? Espankielinen käännös saattaa auttaa tuomaan esiin jotain. Siunaamisesta käytetään sanaa bendecir. Se tulee latinan sanasta benedicere,  joka merkitsee kirjaimellisesti “hyvän sanomista”. Latinan sana on suora käännös kreikan sanoista eulogein ja eulogia.  Aristoteleellä eulogia on “hyvän sanomisen taitoa”, taitoa sanoa hyvin se mitä pitää sanoa.

Tietenkin sana ”siunaaminen” löytyy myös Vanhasta Testamentista. Latinankielisissä käännöksissä käytettiin sanaa benedicere sanasta, jolla oli varsin erilainen merkitys; barak merkitsee pikemminkin polvistumista. Barak on kuitenkin läheisessä suhteessa toiseen sanaan: berakah merkitsee siunausta tai lahjaa. Miksi Vanhan Testamentin henkilöt polvistuvat? He polvistuvat kiittääkseen ja he kiittävät siunauksesta, lahjasta.

Kun rakastamaan oppiminen on Nietzschelle oppimista siunaamaan, se merkitsee sitä, että ”puhuu hyvää”, ei halveksi, ei halvenna elämää, vaan kiittää elämää. Zarathustra kiittää lahjasta antaen, tahtoen antaa iloa. Rakastaa, sanoa Kyllä: siunata ja kiittää.

(Mitään muuta en osaa sanoa nyt rakkaudesta... Heti kun keksin jotain, ilmoitan.)

Mikä on Eurooppa?

(Gustave Moreau: L'enlevement d'Europe 1869)

Nyt vaalien jälkeen voin sanoa tämän...

Olen otsikoinut yhden syksyn aiheista kysymyksellä: Keksivätkö filosofit Euroopan? Tarkoitukseni ei ole liioitella filosofien osuutta, heidän rooliaan, mutta myös he ovat tarttuneet kysymykseen, joka vielä keskiajalla oli outo ja turha: Mikä on Eurooppa?

Minä olen niin kuin monet älykötkin pitänyt etäisyyttä eurooppalaisuuteen, katsonut kylmästi sen ulkopuoliseen maailmaan kohdistamaa väkivaltaa ja kritisoinut noiden älykköjen kanssa eurosentrismiä. Monta kertaa elämäni aikana on silti kysymys Euroopasta ja kuulumisesta eurooppalaiseen kulttuuriin tullut ajankohtaiseksi: Berliinin muurin murtuminen (ns. Saksan kysymys, kysymys jaetusta Saksasta ja jaetusta Euroopasta), Länsi-Balkan (Sarajevon piiritys, Bosnian sodan keskitysleirit), joidenkin poliittisten voimien halu puhdistaa Eurooppa (muun muassa muslimeista), Ukrainan tilanne. Vaikka onkin syntynyt Euroopan laidalla, koko maailman laidalla, on pakko esittää kysymys: Mikä on Eurooppa ja mikä on tämä ”myytti”, johon olen osallinen?

Keskiajalla, kaiken hajaannuksen ja kaikkien sotien keskellä, Euroopassa oli yksi suuri ja yhdistävä valta: kirkko ja kristinusko. Ristiretket olivat eurooppalaisuuden luomista. Tarkoitus ei ollut niinkään käännyttää vääräuskoisia kuin sotia Eurooppaa valloittaneita maureja ja turkkilaisia vastaan. 1600-luvun puolessa välissä, kolmekymmenvuotisen sodan (Saksan sisäisenä uskonsota alkanut, mutta koko Euroopan voimasuhteita koskevaksi muodostunut sota) jälkeen, Westfalenin rauhan myötä, esitettiin vielä uusi kysymys siitä, mikä on Eurooppa. Kristinusko ei voinut kantaa ja palvella samalla tavalla kuin ennen, sillä kristinusko ei oman universaalin ja missionäärisen luonteensa takia voinut olla Euroopan luonne ja tunnus. Kristinusko kuului koko maailmalle, ainakin teoreettisesti.

Ei ollut myöskään yhtä imperiumia, oli monta suurvaltaa. Kysymys nousi esiin, koska kysyttiin, miten saataisiin aikaan rauha, enemmän tai vähemmän pysyvä. Erityisesti Englanti ja Ranska kohdistivat epäluuloisen katseensa Saksaan. Uudenlaisen liittoutumisen tarkoitus oli omalta osaltaan kontrolloida Saksaa. Euroopan unionin idea, sen siemen, on siis peräisin 1600-luvulta, mutta tarkoitus ei ollut luoda yhtenäisyyttä, vaan myöntää erilaisuus, rakentaa rauha pluralismin pohjalta. Ideana ei ollut rakentaa imperiumia, vaan kuningaskuntien muodostama tasavalta.

Euroopalla oli tuolloinkin epäselvät rajat. Englanti kuului Eurooppaan vain hädintuskin, Venäjä vielä vähemmän. Epäselvyys, hämäryys, tekee määrittelyn jatkuvaksi ja aina poliittiseksi toiminnaksi. Tämä jatkuu yhä. Toiset ukrainalaiset haluavat kuulua enemmän Eurooppaan, toiset toiseen valtaan, Venäjään. Ihmiset saavat tietenkin haluta mitä haluavat. Mutta näiden halujen ja toiveiden käyttö voi saada vaarallisia muotoja. Kyse ei ole vain kuulumisesta. On esimerkiksi niitä, jotka eivät tunne, että Katalonia kuuluu Espanjaan, mutta haluavat sen kuuluvan Eurooppaan. Tässä on kyse siitä, mihin halutaan osallistua.

Osallistuminen ja osallistumattomuus saattaa olla tärkeä kysymys, ainakin vaaleissa. Osallistumattomuus ei merkitse aina sitä, ettei tuntisi kuuluvansa johonkin, esimerkiksi Eurooppaan. Se voi olla merkki yksinkertaisesti halusta olla osallistumatta. Osallistuminen ei ole aina merkki rakkaudesta siihen, mihin osallistuu: näissäkin vaaleissa aktiivisia ovat olleet monet vihamielisesti EU:hun suhtautuvista.

Europa oli mytologiassa kaunis nainen. Häräksi muuttunut Zeus ryösti Europan vieden hänet Kreetalle. Toisen version mukaan Europan ryöstivät minolaiset eli kreetalaiset. Jokatapauksessa hänen ajatellaan olleen foinikialaisen ja hänen hahmoonsa liitetään aina nämä kaksi asiaa: Kreeta ja härkä. Eurooppa on muualta, Eurooppa on ryöstetty.

Todellakin voi kysyä, yrittää edes, onko Euroopalla mitään omaa? Onko Euroopan ominta ollut vain sen halu viedä oma kuvansa maailmasta muualle (ja ryöstää muiden kulta)? Onko Euroopalle ominta sen jatkuva sota itsensä kanssa? Mihin kuulumme? Mihin haluamme osallistua? Voimmeko keksiä Euroopan uudestaan? Osaisimmeko tehdä siitä jotain positiivista? Jos se vaikka voisi jonain päivänä olla kaunis foinikialainen nainen, ei enää kidnapattu...

Sitä tai tätä

(Lou Salomé, Paul Reé, Friedrich Nietzsche)

”Sitä tai tätä, niin  tai näin...” Näinhän puhuu filosofi, sanoo juu jaa tahi ei. Ota siitä selvää. Omituisinta on silti, että mutisevimpia sanoja ova tavalliset sanat kaikkien suissa: rakkaus, äly, usko jne. Ne merkitsevät kaikki kaikki sataa asiaa tai eivät yhtään mitään. Joskus on selvempää mitä sanoo hulluin filosofi, esimerkiksi Nietzsche, joka puhui vapaasta hengestä. Hän antoi sille täsmällisen merkityksen, vaikka koko olento olikin fiktiivinen.

Sitten ovat lauluntekijät, jotka villiintyvät olemaan filosofisia, puhumaan syistä ja seurauksista. He vapauttavat sanoillaan, jotka ovat hauskoja heilauttavia lyöntejä – sellaisia kuin Heikki Harman eli Hectorin kirjoittamat:

Minä olen seuraus

Sinä olet syy

Kun äly menee ämpäriin

Pää tyhjentyy.

Valmistautuminen on alkanut

(Demokritos)

 

Olen nyt yli kahden viikon ajan valmistellut ensi syksyn ohjelmaa, tehnyt tutkimustyötä – tai ainakin ajatellut, käynyt käsiksi tuleviin aiheisiin. Uskon valmistautumiseen, en muuhun.

Viime viikkoina olen lukenut Marcus Aureliusta, Kathryn Thieleä, Gaston Bachelardia, Alexandre Kojèvea, Jan Patočkaa, Roland Barthesia. Tulevaisuudessa on palattava esimerkiksi Dostojevskin Riivaajiin ja José A.Martin Garcían toimittamaan ja kääntämään jättiläiskokoelmaan Los filósofos cínicos y la literatura moral serioburlesca. Lukemieni tekstien joukossa on muistiinpanoja, artikkeleita, kirjelmä Ranskan hallitukselle, maanalaisia puheita, luentomuistiinpanoja jne. Kirjavaa väkeä, salaperäisiä fragmentteja.

”Tutkimustyö” on omituista. Se on vaikeaa ja stimuloivaa; koko ajan yllättyy ja aina onnistuu yllättämään itsensä, kun liikahtaa paikaltaan, liikkuu jonnekin, ajattelee yhtäkkiä muita asioita.

Minulla tulee olemaan monta asiaa näytettävänä: vivahteiden kauneus, totuuden omituisuus, mielikuvituksen arvo... Minun on selitettävä, miksi filosofien kotien seinät ovat niin kolhuiset.

Kyllä, kyllä, totisesti: Tämä on hauskaa, tulemme nauramaan, meissä tulee heräämään Demokritoksen henki...

Syksyn aiheista ja muusta

Ensin on kiitettävä. Kiitän kaikkia filosofiakahvilaistuntoihin osallistuneita, sekä Fuengirolan että Torre del Marin keskustelijoita. Ilman keskustelua ja ennen kaikkea ilman kuuntelua ei ole filosofointia.

Tulen julkaisemaan blogissa joitakin muistiinpanoja myös kesän aikana. Ne saattavat olla sivuhuomautuksia, jotka liittyvät käsiteltyihin aiheisiin tai ne ovat tulevien aiheiden valmistelussa syntyneitä huomioita tai muita hulluja päähänpistoja. (En tiedä miksi, mutta pidän kevytmielisestä sanasta päähänpisto.) Ihmiset voivat – jos haluavat – tuoda esiin omia ajatuksiaan, näkemyksiään ja kysymyksiään myös filosofiakahvilan omilla facebook-sivuilla:

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Syksyn aiheita suunnitellessani olen ottanut huomioon monia toiveita ja lisäksi vastaan (omalla tavallani) joihinkin liian vaikeisiin kysymyksiin tai tuon esiin ongelmia, joihin olemme törmänneet keskustelujemme aikana. Toisin sanoen tulevat huomautukseni ovat joskus vastauksia, vaikka ne jälleen kerran pyrkivät vain esittämään kysymyksiä, viiltämään auki meitä suojaavia sateenvarjoja.

Tässä on tulevan syksyn aiheet (otsikoihin saattaa tulla muutoksia):

1.Totuus ja tehtävä: kaikki virtaa

2.Totuuden pelisäännöt ja rituaalit

3.Huumori, todellisuus ja käytös

4.Keksivätkö filosofit Euroopan?

5.Mielikuvitus ja arvojen luominen

6.Motiivit, seuraukset ja hyveellisyys

7.Idios rythmos - Oma rytmi

8.Filosofien elämät ja filosofia elämäntapana

9.Tuomion luonne ja pidättäytyminen tuomitsemasta

10.Riivaajat meissä, terroristit ja omistushalu