Nykyajan tyranni

Ensin ajattelin, että olisi tärkeää puhua ”isoista tekijöistä” ja yllättää teidät sanomalla, etteivät nykyajan ainoita tyranneja ole eräät diktaattorit ja toiset demokraattisten maiden tyrannimaiset johtajat, vaan esim. sellaiset tieteet, jotka tunkeutuvat meidän elämäämme vastustamattomalla voimalla ja tieteen auktoriteetilla. Mutta sitten päätinkin, että meidän on puhuttava toisista tyranneista, jotka ovat vielä näkymättömämpiä. Voisi otsikoida näin: Leipuri-tyranni. Miksi? Koska se tyranni voi olla leipuri, kaupan kassa, joku joka ei ole valta-suhteessa meihin ainakaan niin selvästi kuin lastentarhanhoitaja, opettaja, poliisi.

Mistä oikein puhun? Siitä, että ihminen on apina ja matkii. Jos maassa, kulttuurissa, vallitsee joku tyrannimainen voima, alkavat ihmiset pian apinoida sitä voimaa. Onko se selviytymisen keino? Vai onko siinä kyse siitä, että ihminen ei keksi mitään muuta tapaa olla, elää, puhua? Jokatapauksessa tästä on kyse: Kun Franco sanoi kaikessa ja kaikella tekemisellään, että ”minä teen niin kuin minä haluan ja miltä sattuu tuntumaan”, hän loi Espanjasta ”brutaalisuuden koulun”, ja kaikki muut perässä oppivat sanomaan samalla tavalla, olemaan samalla tavalla ”epädemokraattisia”, brutaalisia, mielivaltaisia. Siis mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Epäilen silti, että näkökulman voi kääntää toisin päin. Mitä pienet tekevät, sitä isot hyväksikäyttävät.

Kerran, ainakin tämän kerran, haluan silti ajatella tätä asiaa, tyranniutta, vielä toisesta näkökulmasta, toivoen löytäväni sen toisen näkökulman. Eli en halua selittää leipuri-tyrannia enkä häntä kuvata. Kuva on selvänä meidän kaikkien edessä: on perheenisädespootteja, on pirttihirmuja, on tuhat erilaista arkipäivän tyranniuden muotoa. Haluan heidän kuvaamisensa sijasta kysyä: Mitä minun pitää edistää itsessäni ja ympäristössäni, jottei minusta tulisi tyrannia ja jotta en sitä ruokkisi? Eli kysymykseni on positiivinen: Millaista kulttuuria meidän pitäisi ”viljellä”? (Kulttuuri tulee sanasta viljellä).

Tyrannius on itsevaltiutta ja despotismi mielivaltaisuutta. Niiden vastakkainen puoli, se toinen kulttuuri, on kuuntelemisen kulttuuria ja sellaista, missä päättäjä, päätöksentekijä, on myös velvollinen perustelemaan päätöksensä tai valintansa. Perusteleminen tarkoittaa, että on velvollinen vastaamaan esitettyihin kysymyksiin. Tästä saadaan esiin kaksi ”viljeltävää” asiaa: kuunteleminen ja dialogi.

Ja tästä päästään kysymykseen: Miten voisimme lisätä kuuntelemista ja dialogia? Mitä se vaatii? Rohkeutta varmasti. Mutta myös aikaa. Pitää antaa aikaa ja tilaa kuuntelemiselle ja dialogille. Se edellyttää, me todella osaamme arvostaa niitä. Eli se tarkoittaa, että pitää onnistua näkemään, mikä niiden hedelmä on ja näemme, mikä arkipäivän tyranniuden vaara on. Se arkipäivän tyranni, arkipäivän fasismi välillä, voi johtaa, pahimmillaan, suureen katastrofiin: hyväksymme ja siedämme suuren fasismin leviämisen ja sitä kautta laajan tuhon, joka tapahtuu sekä ympäristössä, yhteiskunnassa että meissä itsessämme, ihmisen sisällä. Tähän näkemiseen ei tarvita julistusta, ”silmien avaamisen päivän” nimeämistä, vaan työtä: tuodaan esiin, näytetään se fasismi, joka ei suinkaan syntynyt –30-luvulla eikä kuollut vuonna –45.