Poikkeustiloja

Giorgio Agamben on tuonut nykyiseen poliittiseen filosofiaan ja filosofiseen yhteiskunta-analyysiin ”uutuuksia”. Hän on käyttänyt mm. Walter Benjaminin ja Michel Foucault´n ajattelua pohjana ja puhuu mm. nykyisten hallintojen, valtojen, tavasta käyttää juridista poikkeustilaa, tehdä siitä pysyvän tilan, jossa laki voidaan sivuuttaa. Kolmas valtakunta ja Cuantanamon leiri.

On olemassa jaottelu terroristeihin ja ei-terroristeihin. Tämä vaikuttaa ongelmattomalta. Mutta on olemassa kolmas kategoria niin kuin jotkut ovat huomanneet. On ei-ei-terroristin kategoria, johon kuulumme kaikki. Eli se on kategoria, johon kuuluvat kaikki, joista ei voi sanoa, ovatko he ei-terroristeja. Tähän kategoriaan kuului brasilialainen sähkömies, jonka Englannin poliisi tappoi vuonna 2005. Tapaus on, jos näin voi sanoa, paradigmaattinen, esimerkillinen.

On tunnettua, että nykyaikaisen vallankäytön suuria pakkomielteitä on ”turvallisuus”. Sen tutkiminen lähempää, paljastaa yhteiskuntien hämäriä, hämäräksi jätettyjä, puolia.

Meidän suojeleminen on suurin vaara mitä on, koska voimme pudota kategorioiden väliin ja meistä kenestä tahansa voi tulla ei-ei-terroristeja. Mikä lääkkeeksi? Lainopillisesti on aina ollut ase, väline, joka on syyttömyysolettamusperiaate. Ongelma on se, että maailma on nyt järjestetty niin, ettei periaatteella ole enää voimaa. Miksei? Agamben sanoo, että elämme ”poikkeustilassa”. Hitlerin Saksassa julistettiin poikkeustila, Yhdysvalloissa otettiin käyttöön Patriot Act.

Tämä on tietenkin sietämätöntä, koska siitä ei tunnu olevan ulospääsyä. Turvallisuuden, vapauden ja demokratian nimissä tehdään mitä vaan ja se on vähintäänkin tekopyhää. Filosofian ongelma on usein, että vaikka se teoreettisella tasolla löytää joitakin arvoja, se ei voi niitä siirtää käytäntöön. Ja jos se tekee ilkeän diagnoosin maailmasta, se ei voi tuottaa muutosta. Tätä pitäisin kysymyksenä, ongelmana nyt, tässä. Miten tehdä siitä totta? Miten siirtää ajattelu maailmaan, todellisuuteen? Miten tuottaa vaikutuksia todellisuudessa?

Tämä ei ole pelkästään filosofien vastuulla oleva asia. Filosofia panee meidät näkemään asiat paremmin, selvemmin; se auttaa näkemään enemmän. Se ei takaa muutosta. Meidän itse pitää olla muutos, jonka haluamme nähdä (you have to be the change you want to see). Edessämme on jättiläinen: Patriot Act tai vastaava. Mutta sen olemassaolo perustuu siihen, että amerikkalaiset, siis ihmiset omassa maassaan, ovat pelon vallassa eivätkä ajattele, kysy mitä merkitsee tämä ”poikkeustila”, mikä hinta ollaan valmiita maksamaan jne. Eli filosofia ei kuunnella, häntä ei vastaanoteta; hän ei synnytä ajattelua ihmisten päissä. Siis päätelmä, epätoivoinen, pessimistinen, mutta samalla ainoaan toivoon tukeutuva, on tämä: Filosofin on jatkettava, ajateltava, yritettävä nähdä, yritettävä muuttaa ajattelutottumuksia, auttaa ihmisiä ajattelemaan.

Keskustelun aiheena ei tarvitse olla pelkästään turvallisuus tai tämä pakkomielle turvallisuudesta. Sillä varmasti on muitakin hallitsemiseen, hallitsemiseen tapaan, liittyviä ”pakkomielteitä”, koko ajan toistettuja sanoja. Yhtenä ajattelun metodisena johtolankana voi aina pitää sitä, että jos jostain puhutaan paljon, siinä on tehty ongelmaksi jotain ja siinä pitäisi problematisoida uudestaan, koska epätoivoinen ratkaisun, vastauksen etsintä, pitää ajattelun vankilassa, jonka aikaisempi problematisointi on luonut.