Simone Weil ja vallan kehä

Ranskalainen, juutalaista syntyperää oleva Simone Weil eli vuosina 1909-1943. Eli siis lyhyen elämän. Pohti kysymyksiä pyhyydestä, pahuudesta, vallasta ja väkivallasta. On usein ollut eräänlaisen mystikon maineessa, vaikka kuva varsin liioitteleva. Jukka Hankamäki on Suomessa kirjoittanut hänestä kirjan, joka oli alunperin väitöskirja.

Valitsen teemaksi Weilin pohdinnat vallasta – väkivallasta, vallasta ja myös ihmiskuvasta. Monelta osin Weil ajattelee eri tavalla kuin minä eikä minulla ole ollut mahdollisuutta myöskään pohtia, millä tavalla voisin luoda hedelmällisen suhteen tähän erilaiseen ajatteluun. Vähäisestä tuntemuksestani huolimatta uskon, että Weil on lyhyen, pinnallisen esittelyn arvoinen ja tunnen, että erilaisuudestaan huolimatta hän inspiroi minua. Tämä tulee selväksi myöhemmin.

Väkivalta ja valta ovat yhteydessä toisiinsa, ne syntyvät toisistaan Weilin ajattelun mukaan. Väkivalta on valtaa muuttaa toinen esineeksi. Valta on tavallaan väkivaltaa; se on valtaa muuttaa toinen kivettyneeksi, esineeksi, joka jää henkiin. Vaikka väkivalta ja valta liittyvät yhteen, valta ei tarvitse asetta; se voi olla hienostuneempaa: se toteuttaa itseeän katseen, kontrollin ja holhouksen avulla.

Valta muodostaa kehän, joka imaisee mukaansa: se imaisee mukaansa sekä uhrin että vallan harjoittajan. Se on kehä, joka vahvistaa itseään ja se on ikuinen, elleivät ihmiset keksi, mikä sitä pitää käynnissä. Kehää pitää kehänä, toiminnassa, väkivalta, ihmisen ulkopuolella oleva väkivalta: jumalat, kohtalo, yliyksilölliset käsitteet – nämä ovat kaikki vallan tai väkivallan tuotteita, niitä ylläpitäviä rakenteita.

Näiden muutamien huomioiden valossa voidaan sanoa jo, että Weilin näkemys tuo esiin ihmisen, joka on vallan ja väkivallan uhri. Se minkä valta esineellistää on ihminen ja minkä se vääristää, on ihmiskäsitys. Ihmisarvo oli Weilille luovuttamaton arvo, mutta tämä arvo ei perustu ajatukseen, että ihmisellä on jotain kokemuksesta riippumattomia, ennalta asetettuja hyveitä. Tällaista kristillistä käsitystä sanottaisiin filosofisessa kielenkäytössä essentialistiseksi, olemusta korostavaksi. Weil ei korosta olemusta; hänelle ihminen on mahdollisuus, joka ihminen voi olla.

Tämä ajatus ”mahdollisuudesta joka ihminen voi olla” on jotain, jota pidän yhtymäkohtana omaan tapaani hahmottaa asioita ja näen sen arvokkaana, koska sitä kautta saadaan esiin asioita. Mitä saadaan esiin? Valta on katsetta, ihmiseen kohdistuvaa katsetta, yritystä määritellä ja kontrolloida tiedon kautta. Tällaisia muotojahan valtasuhteet nykyisin saavat. Weilin ajatus on, että ihmisessä on jotain, jota ei voida tietää ja joka on kokemuksellista; se on mahdollisuus, pontentiaali. Näistä kahdesta huomiosta – tai käsityksestä – tullaan kysymykseen vastarinnasta, sen mahdollisuudesta.

Vastarintaa on siellä, missä ihminen onnistuu säilyttämään ”mahdollisuuden”; silloin hän ei ole täysin esineellistynyt. Koska valta tekee ihmisestä tiedon kohteen, vastarinta saa sellaisia muotoja, jotka pyrkivät toisinajatteluun, tiedon tai tiedollisen ohjauksen kyseenalaistamiseen. Tästä samasta syystä voi pitää esim. mystiikkaa vastarintana uskonnollisten johtajien, ”gurujen” ja ”henkisten ohjaajien” vastustamisena. Valtasuhteessa alistumme jonkun toisen tahtoon, tottelemme häntä. Tästä syystä askeesi, jossa ihminen aina panee ensisijaisen arvon suhteelle omaan itseensä, on mahdollisuus vastarintaan. Näissä huomioissa menen Weilin ohi, sanon asioita eri tavalla.

Se minkä valta ja tieto pyrkii tekemään mahdottomaksi, on ”mahdollisuus”; ihmisen halutaan olevan ”olemus”, joku hahmotettavissa oleva ja kontrolloitavissa oleva. Jos ihminen on olemus, on hänellä kohtalo: hän on mitä on. Jos ihminen on mahdollisuus, on etiikka mahdollinen. Tästä syystä etiikka on vallan vastavoima, epäsuosittu ja outo lintu, epätoivottu vieras yhteiskunnassa.

Kysymysten ja kommenttien aiheita voivat olla siis valta, väkivalta, niiden suhde. Tietenkin kysymys ihmisestä, ihmiskäsityksestä, ihmisen mahdollisesta mahdollisuudesta olla eettinen.