George Bataille eli vuosina 1897-1962. Hän oli kirjailija, filosofi – tai ainakin ”ajattelija”. Hän on vaikuttanut voimakkaasti ranskalaiseen ajatteluun –60- ja –70-luvulla, ehkä myöhemminkin. Myös muualla, mm. Yhdysvalloissa, ollaan hänestä oltu kiinnostuneita, esim. Susan Sontag on kirjoittanut hänestä, Suomessa mm. Tiina Arppe.
Bataille, pornografisten mestariteosten luoja, pohti kysymyksiä ekstaasista, erotiikasta, ahdistuksesta, naurusta jne. Hänen ajattelunsa oli keskustelua mm. Hegelin filosofian kanssa, erittäin paljon Nietzschen kanssa ja se lähti liikkeelle erityisestä kokemuksesta, transgression kokemuksesta, rajan ylittämisen äärimmäisestä kokemuksesta tai ”suvereeniuden” kokemuksesta.
Lihallisista ulottuvuuksistaan huolimatta tämä ajattelu on syvästi spirituaalista; kyse on siitä, että ihminen ei voi olla vain ”työtä”; ihmisen elämä ei voi olla vain alistumista jollekin projektille, koska tällainen on vain ”orjuutta”. Suvereeni ihminen elää hetkessä, suvereeni leikkii, suvereeni ei elä tulevaisuudessa niin kuin työtä tehdessä, vaan hetkessä, tässä hetkessä. Bataille näki, että ihmisellä on spirituaalinen tarve elää hetkessä. Tämä ei ole kuitenkaan alustukseni huomion kohteena. Olen valinnut erään toisen teeman, joka tietenkin liittyy mainittuun aiheeseen. Valittu teema: ei-tietäminen.
Erään kirjansa alaviitteessä hän kommentoi tiettyä sukulaisuutta Heideggerin ajatteluun ja toteaa, että Heidegger on filosofi, ja hän itse on pyhimys tai hullu. Bataille ei ollut akateeminen filosofi ja hän tuntui kirjoittavan kaiken omalla verellään. Ei-tietäminen oli tämän hullun valinta, hänen tiensä. Bataille arvosteli ”totalisoivia käsitteitä” kuten absoluttinen totuus, yhtenäisyys, ikuisuus.
Hän ajatteli, että tieto voi kahlita, rajoittaa, hallita tuntematonta. Ei-tietäminen on toisenlainen suhde tuntemattomaan, toisenlainen asenne (vaikka B ei hyväksyisi sanaa asenne), joka mahdollistaa pääsyn rajoittamattomaan; kyse on rajojen räjähtämisestä. Ei-tietäminen on (paradoksaalisesti) tietoisuutta siitä ettei tiedä. Siis sukua Sokrateen kuuluisalle ”tiedän etten tiedä”. Mutta Sokrates uskoi totuuteen, Bataille pyrki ei-tietämiseen.
Tuntematon on ennalta-arvaamattoman aluetta – se liittyy esim. nauruun. Tuntematon naurattaa. Ei-tietäminen on kokemus, mutta ei kokemus, joka lisää tietoa, johda tietoon; se on vaikutus, jonka kautta koetaan tietämisen rajat. Jean Bruno kommentoi Bataillen ajatuksia todeten, että ei-tietäminen liittyy sympatiaan ja rakkauteen. Toisessa on jotain jota ei voi tiedollisesti haltuunottaa, selittää, tietää, tuntea. Vain näin voi rakastaa: toinen on tuntematon, rajoittamaton.
Onko tietäminen niin arvokasta kuin yleensä ajattelemme? Eikö tieto esineellistä ihmistä? Eikö tieto ja tarve selittää, velvollisuus selittää, ole jollakin tavalla loukkaavaa?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti