Käärmeensyöjä

Virpi Pahkinen on loistava tanssija ja koreografi. Tämä ei ole uutinen. Monet sen jo tiesivät. Kerrankin sana ”loistava” on oikea; Pahkinen loistaa todella, siirtää katsojiin energiaa ja valoa. Nyt hän on kirjoittanut kirjan, Käärmeensyöjän, joka kertoo hänen matkoistaan ja seikkailuistaan vuosien 2000-2007 aikana.

Miksi kirjoitan Pahkisesta ”filosofisessa” blogissa? Siksi, että Pahkinen on auttanut minua ajattelemaan, lisännyt kykyäni ”filosofoida”. Kun kirjoitin hänestä ensimmäisen kerran opiskeluaikoinani kirjoituksen ”Kohtaloaan rakastava tanssi”, sanoin ihmisille, että Pahkinen on minulle kuin Hölderlin Heideggerille. En kuvitellut voivani rinnastaa itseäni Heideggeriin ajattelijana, mutta epäilemättä vertasin Pahkista taiteilijana Hölderliniin.

Pahkinen tanssii hakien kosmoksesta erilaisia voimia, siirtää niitä uusiin suuntiin, antaa niiden vaikuttaa, luo muodonmuutoksia. Pahkinen aktivoi maailmasta haettujen voimien avulla itsessään olevia voimia, panee ne liikkeeseen. Siksi hän luo eräänlaista karttaa ajattelijalle, hahmottaa toisenlaista ajattelun kuvaa, tekee ajattelusta uudelleen mahdollista.

Hänen kirjansa Käärmeensyöjä on leikillinen ja kevyt. Määreitä ei pidä ymmärtää väärin. Kirjassa on anekdootteja, salamannopeita tarinoita vuosien varrelta. Pahkinen rakastaa anekdootteja. Hän rakastaa nauraa. Pahkinen rakastaa anekdootteja, koska hän rakastaa elämää. Kirjan takakannessa sanotaan, että ”Pahkinen... elää jokaisen hetken ilolla”. Ilmaisu on kaikessa naiiviudessaan osuva. Kirjassa ja sen tekijässä on paljon iloa.

Kirjassa on anekdootteja, mutta myös runoutta, koska Pahkinen on runoilija. Teosta määrittelee näennäisen paradoksaalinen anekdoottien ja runouden yhteenkietoutuminen. Nopeat lauseet ja kappaleet ovat oikeanmittaisia. Niiden kesto on oikea, ne luovat musiikillista harmoniaa.

Kirjoitin katkelmallisessa kirjoituksessani Kohtaloaan rakastava tanssi, joka on poikkeus kirjoituksieni joukossa, koska siinä ajatteleminen on yhtä kokemuksen intensiteetin kanssa:

”Voimakenttä, johon joudumme, johon Pahkisen tanssi vetää, on jotain, joka huimaa. Me emme voi sitä selittää emmekä sanoilla karkottaa. Se vaan on. Se on syvyys, joka ei löydy syvältä, jota ei kaiveta syvältä. Meille annetaan silmät nähdä ja sydän tuntea se tässä, missä sitä ei ennen ollut. Se on syvyys, jonka me saavutamme, kun meillä on revähtämättömät silmät katsoa liian kirkasta valoa. Päätön kobra on rohkea.”

Toisessa kohdassa olen onnistunut olemaan vielä selkeämpi, osannut arvata ilon ja huumorin:

”Todellisuus, olemassaolo ylettyy tanssijan käteen ja jalkaan – ne tulevat käteen ja jalkaan. Käsi ja jalka ovat tulleet tämän tulemisen mittaisiksi, ovat kutsuneet tulemisen, ovat iloinneet siitä. Pahkisen hahmot, nuo oudot oliot, ovat suuria, mutta myös iloisia. Pitäisi ehkä puhua myös Pahkisen taiteen hilpeydestä ja huumorista, jolle pitäisi antaa oma nimi.”