Martin Heidegger ja Matti Nykänen

Heidegger oli ontologi. Ontologia on filosofian alue – melkein kuin ”perustutkimuksen” alue – joka käsittelee olemista, olevaa, sitä mitä on. Hän vaikutti myöhemmin mm. eksistentialisteihin, sillä puhuessaan olemisesta hän puhuu ihmisen eksistenssiasta, ihmisen olemisen tavasta. Heideggerin kriittinen ajattelu, länsimaisen filosofian kritiikki oli yksinkertaistetusti seuraavanlainen: Ajattelu on unohtanut ”olemisen”, ajattelu ei tavoita olemista. Olennaista tässä on huomata, että oleminen on ajallista. Heideggerin ensimmäinen tärkeä teos oli nimeltään Sein und Zein (Oleminen ja aika). Ihmisen ajallinen olemisen tapa on Dasein (täällä-oleminen). Näin voi jo aavistaa, että vaikeatajuisuudestaan huolimatta Heidegger pyrki puhumaan muusta kuin enkeleistä nuppineulan päässä tai vaikka totuudesta tai kauneudesta sinänsä; hän pyrki kohti faktista todellisuutta, kohti olemassaolon konkreettisuutta ja tahtoi määritellä, millainen ajattelu vastaa paremmin tätä Daseinia, täällä-olemista.

Täällä-olemiseen kuuluu Sorge, huoli, joka ilmenee mm. ajatteluna. Ajattelu syntyy, kumpuaa, olemisen tavasta, täällä-olemisesta. Myöhemmin hän mm. suuntasi kritiikkinsä teknologiaan, teknologiseen ajatteluun, koska se kalkuloivaa, laskevaa, laskelmoivaa ajattelua, joka ei tavoita tätä olemisen tapaa, vaan tekee olemassa olevasta ja olemisesta välineen. Teknologian vastakohdaksi muodostui toisenlainen ajattelu, ”silleen jättäminen”.

”Kysymykset ovat teitä vastaukseen. Jos vastaukset joskus myönnettäisiin, sen pitäisi olla muutos ajattelussa, eikä jotakin asiantilaa koskeva väite.” Tämä siteeraus osoittaa, että kyse on muutoksesta, itsessä tapahtuvasta muutoksesta, ei asiantilaa koskevasta väitteestä. Kysymys on siitä, miten todellisuus puhuttelee meitä, miten se panee meidät ajattelemaan ja miten se sen tekee tässä ajassa, tekniikan aikakaudella. Ja Dasein, ajallinen oleminen, on ”olemista kohti kuolemaa”; se on eksistenssian filosofiaa, ja eksistenssia ymmärretään joksikin rajalliseksi. Elämä on ”avautuneisuutta todellisuudelle”, elämä on ”Dasein” (sana Leben korvautuu sanalla Dasein). Totuus – joka liittyy kaikkeen tähän – on ”kätkeytymättömyys”, parempi sana on kreikan kielen aletheia, totuus; totuus on tapahtuma, eräänlainen aukeama, valaistus.

Liikunnan filosofiaa (joka pohtii mm. kehollisuutta, kehollisuuden arvoja, kasvattamisen etiikkaa jne, osa-alue jota Suomessa pohtinut mm. Timo Klemola) on kehitelty myös ”eksistenssifilosofian” pohjalta: lähtökohtana on ajatus, että liikunta, myös urheilu, voivat olla mahdollisuus eksistenssin ”autenttiseen” toteuttamiseen. Heideggerille filosofia oli vielä ”viisauden ystävyyttä”, ei vain akateeminen aine; filosofia on tie, jossa kohde, rakkauden kohde on sofon, viisaus, ja filein, rakkaus tai ystävyys, on sopusointua logoksen kanssa. Tavoitteena on harmonia. Heidegger, suuri Herakleitoksen tulkitsija, siteeraa esisokraattista mestaria: Oleva on yksi. Nähdäkseni liikunnan filosofia voi tulkita nämä lähtökohdat esim. niin, että sekä mieltä että kehoa pitää harjoittaa. Mutta mennä tulkinnassa myös eteenpäin: liikunta on filosofiaa, pyrkimystä olevaisen yhteyteen, harmoniaan. Ja tällä on, pitäisi olla, seuraukset liikuntakasvatuksessa.

Matti Nykäsen tarina ei ole tarina vain onnellisesta sattumasta tai edes erityislahjakkuuden löytämisestä, vaan ”erään pojan kasvattamisesta”. Tulokset olivat aluksi hyviä: seuraus oli ”maailman paras mäkihyppääjä”. Tarina jatkuu surullisena, koomisena, tragikoomisena. Tulokset eivät ole enää hyviä. Mikä meni vikaan? Vikaan mentiin, koska elämä ei ole mäkihyppäämistä. Mutta ennen kaikkea vikaan mentiin siinä, että liikunta on lakannut olemasta sekä mielen että kehon harjoittamista, yhteyttä olevaiseen; se on suoritus, kilpailu, jossa ihmisen keho alistetaan välineeksi ”projektiin”. Sen harjoittaminen ei ole tie kohti olevaista, kohti harmoniaa. Ts. Matti Nykäsen tarina on tarina nykyajasta, sen arvoista, kasvattamisen epäonnistumisesta, ajattelun puutteesta. Ainakin voi sanoa, että tämäntapaisen näkökulman voi luoda Heideggerin ajattelun ja liikunnan filosofian kautta.

Kysymys Martin Heideggerista ja Matti Nykäsestä on sama: Millaista ajattelua tarvitsemme? Millaista liikunnan filosofiaa tarvitsemme? Emme voi enää jälkeenpäin ”pelastaa” Mattia tai muita, mutta voimme varmaan oppia virheistä. Mutta mitä tämä oppiminen edellyttää? Pelkään pahoin, ettei meillä ole eväitä oppimiseen, jos emme kyseenalaista arvojamme. Voiko liikunta olla vielä sitä mitä se oli Platonille? Platonille se oli omalta osaltaan tärkeä osa kasvatusta, jonka tarkoitus oli saada sielun eri osat sopusointuun keskenään.