Hannah Arendt ja ajattelu

Ystävyys oli Arendtille poliittinen kokemus, parasta mitä ihminen voi saavuttaa: se on yhteisöllisyyttä. Ystävyys ja ajattelu tukevat toisiaan: ystävyys on katsomista toisen näkökulmasta, se on dialogin käynnistämistä ja sitä kautta yhteistä etsintää, ajattelun muuttamista yhteiseksi työksi.

Arendtissa on jotain hyvin ihailtavaa, koska hän on filosofi, joka ei samastu filosofeihin. Filosofit ovat kuolleen värisiä, hän sanoo. He yrittävät irtaantua ruumiista ja etääntyä maailmasta. Arendtin suunta on päinvastainen. Hän väitti, sanoi, ettei hänen työkenttänsä ole filosofia, vaan poliittinen teoria. Hyvin varhaisessa vaiheessa hän alkoi ajatella, ettei ajattelu liity siihen, millainen koulutus ihmisellä on tai edes siihen, kuinka älykäs hän on. Kaikissa ryhmissä on ihmisiä, jotka tottuvat, oppivat ajattelemaan omin päin, itsenäisesti.

Arendt tiesi, että ajattelu ei ole sama asia kuin ideologia, se että ihmisellä on ideologia. Hän ei myöskään ollut sitoutunut mihinkään ryhmään: ei saksalaisiin, ei amerikkalaisiin, ei työläisiin eikä edes juutalaisiin. Ajattelu liittyy silti ihmisiin, yhteyteen, mutta ei kansaan, vaan ystäviin. Keskustelu ystävän kanssa inhimillistää maailman. Se ei ole sitoutumista totuuteen, sillä totuus on myös vaara; se estää olemasta vapaa, vapaa kuvittelemaan maailman toisin. Ajatteleminen on yhteydessä vapauteen.

Vaikka ajatteleminen liittyy kiinteästi ihmisiin, ystäviin, se on usein myös yksinäisyyttä, yksinäisiä kävelyjä, sulkeutumista itseen, meren katselemista. Ajatteleminen on merkityksellistä, koska se auttaa olemaan tottelematon; se mahdollistaa, ettemme usko kaikkea meille sanottua. Ajatteleminen auttaa olemaan vapaa, vaikka se edellyttää muutakin: toimintaa.

Ajattelun tiellä on ennakkoluulo, ”prejuicio” – siis ennalta esitetty arvio, tuomio. Ne suojelevat meitä; ei tarvitse ajatella koko ajan. Ajatteleminen on vaarallista: se tuhoaa yleiset ennakkoluulot ja ennalta hyväksytyt arvot. Mutta toisella tavalla on myös vaarallista, jos ei ajatella. Eichman ei ajatellut ja muuttui siksi vaaralliseksi miljoonille ihmisille.

Esimerkki ajattelijasta, ei filosofista, on Sokrates, joka teki ajattelusta dialogia itsensä kanssa. Tällaisen ajattelun, keskustelun, kautta ihminen jakaantuu kahdeksi. Toimintaa Arendt ajatteli syntymisen, aloittamisen kautta. Jokainen ihminen on aloittaja, jonkun ennalta-arvaamattoman ilmaantumista.

Arendt halusi olla vapaa ja irtisanoutua fatalismista. Hän rakasti siteerata Duns Scotia, joka yhtä mustaa huumoria viljellen ehdotti, että fatalisti sidottaisiin kidutuspenkkiin ja häntä kidutettaisiin, kunnes hän myöntäisi: se mikä hänelle tapahtuu ei johdu mistään välttämättömästä prosessista ja olisi voinut olla tapahtumatta. Mutta hänelle vapaus ei merkinnyt sitä, että politiikka on väline, joka takaa, tuo meille erilaisia vapauksia. Politiikka, toiminta, on vapautta. Kauhistus Arendtille on julkisen tilan, julkisen sfäärin, katoaminen. Totalitaarinen yhteiskunta on sellainen, josta politiikka katoaa, ajattelu katoaa, pistetään katoamaan.

Toisaalta voimme pohtia vapauden ja ajattelun suhdetta ja esimerkiksi Arendtin ”ei-filosofisuutta”. Mutta yksi kysymys on myös tämä: Millaisen kysymyksen Arendtin ajattelu heittää meille ajallemme? Voimmeko kokea sellaisen katarsiksen, joka puhdistaa meidät ideologioista ja ennakkoluuloista? Onko julkista maailmaa olemassa? Ajatellaanko vielä? Jos ei... Emmekö sitten elä totalitaarisemmassa maailmassa kun uskoimme? Osaammeko vielä olla aloittelijoita, aloittajia?