Katkelma luennosta (Oppiminen viisauden ystävyytenä)

Lähden nyt tarkastelemaan ystävyyttä kokemuksena ja kokemuksen mahdollisuutena. Jotka tuntevat minun ajatteluani, esim. filosofian kursseille ja filosofiakahvilaan osallistuneet, tietävät, että yksi lähtökohtani on aina askeesi. Askeesi, askesis, ei tarkoita kieltäytymistä. Se ei sitä tarkoittanut alunperin Kreikassa. Vaan askeesi on harjoitusta, tekniikoita, joiden avulla totuudesta, sanasta, tehdään olemisen tapa, osa omaa olemustamme, ethosta.

Toisin sanoen askeesi merkitsee oppimista, itsensä kehittämistä, jonkin asian, esim. hyveen viljelemistä. Tämä on osa ystävyyttä, jos näemme ystävyyden hyveenä niin kuin antiikissa tehtiin.

Eroavaisuus ja samanlaisuus ovat aiheita, jotka liitetään ystävyyteen. Nämä kysymykset tulevat esiin, kun etsitään ystävyyden olemusta. Jos ystävyyttä tarkastellaan kokemuksena, nähdään, että ehkä kyse on intiimistä tavasta elää ja kokea ”vieraus”; sekä toisen vieraus että oma muukalaisuus--- ja sitä kautta, tämä kokemuksen kautta, sen jakamisen kautta, opimme jotain, muutumme.

Jean Hippolyte, ranskalainen viime vuosisadan filosofi, sanoi, että oppiminen on repeytymistä. Oppiminen on muutosta; se muuttaa meitä. Mutta itsensä kehittäminen ei ole orgaanista kasvua, harmonista etenemistä, vaan asettumista itseään vastaan. Löydämme itsemme uudestaan repeytymisen ja eron kautta, sanoo Jean Hippolyte...

Tällä on suuri merkitys. Oppiminen tekee meidät vahvemmiksi. Askeesi varustaa meitä todellisuutta vastaan. Sanoisin näin käyttäen militaarisia kielikuvia. Askeesi ei ole poistamista, torjumista, kieltämistä, vaan päinvastoin jonkun lisäämistä itseen, omimista. Jokin iskostuu meihin.

Kyse on yksinkertaisesti ystävyyden merkityksen laajuudesta, sen potentiaalisesta laajuudesta. Epäilemättä ystävyys-sanaa käytetään siten, että koko ystävyys trivialisoituu. Se ei silti tarkoita, ettei ystävyys voisi olla tärkeää, intensiivistä, kasvattavaa.

Ystävyyden merkityksen potentiaalinen laajuus on puheenvuoroni tähtäimessä. En voi kaikkea potentiaalia vapauttaa, mutta voin osoittaa sormellani tuohon potentiaaliin.

Ja tuolla potentiaalilla on myös poliittinen ulottuvuus. Ystävyys ei jää pelkäksi yksityiseksi asiaksi, privaatiksi hetkeksi, pikkusyötävän naposteluksi television äärellä. Siis sanalla ”potentiaali” viittaan mahdollisuuteen, ettei ystävyys ole vain tätä.

Ihmisen yksityinen ongelma, hänen vaikeutensa, mutta myös hänen ilonsa, saavat toisenlaisen merkityksen, kun ne jaetaan ystävyyssuhteessa. Niistä tulee yhteinen kokemus, yhteisyyden kautta ne voivat muodostua osaksi laajempaa verkostoa ja saada kollektiivisen merkityksen. Yksityinen, kaikkein intiimein asia, muodostuu siten kollektiiviseksi kokemukseksi. Tässä muodossa, yhteisenä kokemuksensa, se mahdollistaa uudenlaisen irtaantumisen, repeytymisen eli oppimisen.

Mikä on tämän oppimisen päämäärä? Miksi me voimme itsemme tehdä? Seneca, stoalainen, Córdoban poika, kirjoitti yhdessä kirjeessään Luciliukselle: ”Millaisia edistysaskeleita olen ottanut? Olen alkanut tulla itseni ystäväksi.” Lopulta ”päämäärä”, tavoite, ei ole vain erityisenlaisen suhteen, nautinnollisen suhteen luominen toisiin, vaan myös itseen.

Eli tästä tullaan korjaavaan käsitykseen stoalaisuudesta. Tavoitteena ei ole olla vahva menetyksen ja vastoinkäymisen edessä. Tällaisen vahvuuden tavoitteleminen olisi heidän mukaansa ollut itsepetosta. Askeesin, harjoituksen, tehtävä on pikemminkin vahvistaa itseä, jotta ei vastaisi, reagoisi väärin, kostonhimoisesti, kaunaisesti vastoinkäymiseen. Tällaisen vahvistuksen ja varustuksen voi saavuttaa vain tekemällä itsestään itsensä ystävän. Tällaisessa suhteessa voi Senecan sanoin sanottuna iloita, nauttia itsestään. Oppimisen seuraus, sen hedelmä, voi olla siis erilainen suhde itseen: suhde, joka ei ehkä ole enää itsensä kurittamista, itsensä rankaisemista, katumusharjoitusta.

Joudumme taas kysymään lisäkysymyksiä, jotka eivät liity vain stoalaisuuteen. Millainen on suhde itseen, kun se on ystävyyssuhde? Ehkä kyse on siitä, ettei enää esineellistä itseään, tee itsestään tiedon kohdetta, määrittele itseään, puhu itsestään, vaan puhuu itselleen, keskustelee itsensä kanssa.

Tästä seuraa – pitäisi seurata – että meidän ei pidä puhua ystävistämme, vaan ystävillemme, puhua heidän kanssaan.

Nyt uskon voivani ilmaista tarkemmin ja selvemmin, miksi minua kiinnostaa ystävyyden teema.

Ensinnäkin se on mahdollisuus luoda ei-muodollisia, ei niin kaavamaisia suhteita toisiin. Lisäksi se on mahdollisuus oppia. Ja siihen liittyy jotain taianomaista, siihen liittyy charmia, kun vastaanotamme toisen ihmisen charmin ja siksi se on yksi elämän iloista eikä elämän iloja ole koskaan liikaa.

Ystävyys on lahja, ja lahjan saaminen johtaa tunteeseen velasta, velvollisuudesta, mutta se ei ole raskas velka, taakka, vaan sellainen joka tekee meidät onnellisiksi.

Oppiminen on avoimuutta, se on ystävyyden kaltaista, ja ystävyys on oppimista.