Mitä on ajatteleminen?

Olen sanonut, että ajatteleminen on kysymistä, kävelemistä kysymyksen perässä. Kysyminen on – ainakin parhaimmillaan – horisonttien avaamista, ei välttämättä edes vastauksen etsintää, vaan sen taitavaa väistämistä. Ajatteleminen on problematisointia. Ihmisillä tai ihmisellä on vaikeuksia ja hän elää niiden kanssa vuosia tai vuosisatoja asettamatta kysymystä näistä vaikeuksista. Problematisointi on ongelmaksi tekemistä; oma toiminta, käyttäytyminen, asetetaan kyseenalaiseksi. Tämän seurauksena saadaan, etsitään vastauksia, ratkaisuja. Hyvinkin vastakkaiset vastaukset ovat, voivat olla, seurausta samasta problematisoinnista. Ajatteleminen on myös uudelleenproblematisointia, palaamista tuohon aikaisempaan, historialliseen problematisointiin ja sen muuttamista, pohtimista uudelleen.

Mutta tällä kertaa tahdon mennä vähän pidemmälle, puhua lisää ajattelusta, yrittää pohtia kysymystä ”mitä on ajatteleminen”, vaikka en pyrikään lopulliseen määritelmään. En tähtää määritelmään, vaan yritän hahmottaa maastoa, jossa ajattelu liikkuu, hahmottaa maastoa, jossa ”kävellään kysymyksen perässä”.

”Forma-de-vida” (elämäntapa tai elämänmuoto), elämä jota ei voi erottaa sen muodosta (zoe/bios), on jotain jolla on kiinteä yhteys ajatteluun. Ajattelu on – se voi olla – elämänmuoto, tapa ja se synnyttää sen, tavoittaa myös eri elämänmuotojen mahdollisuuksia. Ajattelua on siellä, missä tämä yhteys, intiimi yhteys elämäntapaan (muotoon). Eli toisin sanoen missä elämä on erottamaton muodosta, tavasta, siinä on ajattelua, oli se teoreettista tai käytännöllistä. Puhtaan teoreettista, elämästä irrotettua, ajattelua ei voi pitää ajatteluna; se on vain tiettyjen rituaalien mukaista prosessointia, ehkä tietynlaisen diskurssin synnyttämistä (joka käy aika automaattisesti, kun oppii ”säännöt” esim. akateemisessa maailmassa).

Ajattelu ja sen rajat, sen määritteleminen, on hyvin ”ajankohtainen” asia mm. tekoälyn kehittämisessä jne. Mutta en tarkoita tässä ajattelulla ”kalkylointiprosessia” enkä edes mahdollisesti itsenäisempää päättelyä, johon tekoäly pystyy tai johon sen tahdotaan pystyvän. Vasta sitten kun tietokone luo oman elämänmuodon, tyylin, käyttää vapautta, pystyy ajattelemaan niin että tulee melkein hulluksi tai tekee itsemurhan, on kyse ajattelusta. Ajatteleminen voi olla vaarallista, joskus sen pitää olla vaarallista. Mutta silti se etsii jotain muuta kuin kuolemaa: se etsii elämää, sen mahdollisuuksia.

Haluaisin puhua näin metaforisesti, koska ajatteluun kuuluu aina metaforisuus (käsitteet ja metaforat eivät ole niin kaukana toisistaan kuin joskus ajatellaan): Ajattelu on elehdintää, liikuntaa, jossa yhtä aikaa pysähdytään (pysähdytään miettimään minne ollaan astumassa) ja edetään (ei olla enää paikallaan, entisessä käsityksessä) mutta edetään mahdollisesti sivusuunnassa. Ajattelu on etäisyyden ottamista itseen (itseä katsotaan etäisyydestä, ylhäältä, etäännytetään itse siitä mitä ollaan tekemässä), mutta samalla se on intiimin, tai intensiivisen suhteen luomista itseen tämän ”etäännyttämisen” kautta.

Filosofia on taistellut Sokrateesta lähtien mielipidettä, doxaa, vastaan. Sokrates erotti doxan episteme´stä, tiedosta. Mielipide, siis käsitys (henkilökohtainen tai yleinen), jonka perusteet eivät riitä tekemään asiaa varmaksi, saattaa olla epäselvä käsite; tietenkin filosofia on täynnä ”käsityksiä”, jotka eivät ole varmoja. Eikä filosofian päämäärä ole ”tieto” (vaikka se ymmärrettäisiinkin mielipiteen vastakohdaksi), vaan tietynlainen elämäntapa. Doxa, yleinen uskomus, mielipide, oli jotain, jota retoorikot käyttivät hyväkseen vakuuttaakseen ihmisiä, siis manipuloidakseen heitä. Filosofia on tätä manipulointia vastaan. Pierre Bordieau, yksi 1900-luvun suurista sosiologeista, filosofinen sosiologi, puhuu doxasta ”itsestään selvänä pidettynä” eli se on jotain, jonka yhteisö tai yhteiskunta pitää itsestään selvänä. Ja ajattelu, filosofia, pyrkii hajottamaan itsestään selvänä pidetyn, kyseenalaistamaan.