Kahden filosofin surullinen rakkaustarina

Ainakin vielä 1990-luvun alussa keskusteltiin yliopistomaailmassa Martin Heideggerin natsitaustasta. Filosofi kiinnosti entistä enemmän ja häntä luettiin innostuneesti. Myös niitä teoksia ja luentoja, jotka Heidegger kirjoitti ns. natsikaudella. Fasistisuus häiritsi ja oli epämukavaa, mutta ajattelun voima voitti epämiellyttävät muistot. Oli tietenkin niitäkin, jotka torjuivat Heideggerin, tietenkin.

Kun amerikkalainen Richard Shusterman vieraili Helsingin yliopiston estetiikan tutkijaseminaarissa –95, Shusterman totesi, että monet ”isännistä” olivat intohimoisia Heideggerin tutkijoita. Hän itse olisi opiskellut Jerusalemin yliopistossa ja kertoi, että siellä ei kukaan lukenut Heideggeria, sillä yleinen käsitys oli suunnilleen sellainen, että Heideggerin lukemisesta kasvaa karvoja kämmeniin. Samalla tavalla keskustelu Euroopassa oli välillä melkein koomista. Derrida puolusti saksalaista ajattelijaa asettamalla kyseenalaiseksi natsin ja ei-natsin jyrkän eron. Tämä ei estänyt opiskelijoita nauramasta ja päästämättä järkyttyneitä huokauksia, kun luennoitsija kertoi Heideggerin asettaneen joissain luennossaan Hitlerin puolijumalan asemaan.

Magris (Kitsch ja intohimo: Hannah Arendt ja Martin Heidegger) ei osallistu suoraan keskusteluun siitä, kuinka paljon Heidegger oli natsi. Hän iskee lukijan eteen kylmäpäisen rakkauskertomuksen. Heidegger oli Hannah Arendtin opettaja ja rakasta. Arendt oli juutalainen tyttö. Suhde päättyi sitten. Hannah oli onneton koko ajan. Sodan jälkeen Heideggerilla oli pokkaa ”käyttää hyväkseen” entistä rakastajaansa, joka rakasti Heideggeria yhä, kaikesta huolimatta, vaikka hän varmasti näki opettajansa kylmyyden. Ja Hannah Arendt, juutalainen, puolusti, auttoi Heideggeria edes osittain saamaan ”maineensa” takaisin, pelastamaan sen rippeet. Tällainen on siis kahden filosofin surullinen rakkaustarina: toinen alistaa toisen omaan käyttöönsä, hylkää, ryhtyy natsiksi, menettää asemansa, tulee kirotuksi, ja toinen, hylätty, saapuu pelastamaan.

Magrisin tarinassa Arendt on se, joka todella rakastaa, osaa rakastaa epäitsekkäästi, hyväksyen toisen, vaikka se tekisi kipeääkin. Mutta samalla tämä vilpitön osapuoli on sokea, näkee kaiken vain hetkittäin, sitten taas uskoo toisen valheisiin. Heidegger rakastaa vain itseään, on ihastuksissaan siitä, että voi olla nuoren naisen idoli.

Magris kirjoittaa, että yliopistomaailma oli suuri, mutta endogaaminen (sisäsiittoinen) niin kuin lahkot, taiteilijaklaanit, poliittiset ryhmät, sulkeutuneet klubit, akateemiset piirit. Sellaisena se on omistava ja paralisoiva, lamaannuttava. Olet hierarkioiden orja ja olet velvollinen palvomaan ryhmän idoleja. Siteeraus:

”Ollaksemme vapaita, välttääksemme sielut valtaansa haluavien mestareiden viettelyksiä ja heidän haluaan muokata seuraajia, on välttämätöntä olla älyllisesti moniavioinen ja monijumalainen; jos Hannah olisi kultivoinut muita puolia ja tutustunut muihin maailmoihin ja muihin ihmisiin, hän olisi ollut vapaampi ja onnellisempi.”

Tässä tekstissä ja fragmentissa on kaikki: rakkaus vallankäyttönä, mestarit ja oppilaat, sulkeutuneet ryhmät, toisten maailmojen välttämättömyys, kysymys vapaudesta ja onnesta.

Teksti kasvaa rakkaustarina ja Heidegger-kysymyksen ohi. Siinä sen erityinen arvo, sen filosofinen arvo. Magris ei kirjoita vastaan, vaan puolesta: hän puolustaa joitakin arvoja kuten älyllistä moniavioisuutta. Tässä tekstissä kirjailija ja kirjallisuudentutkija ei ole vain humanisti; hän on filosofi, jopa jalo filosofi.

Hannah Arendt kirjoitti kirjan Eichmannin oikeudenkäynnistä ja teki kuuluisan huomion, havainnon: Paha on banaalia, arkipäiväistä, harmaata. Magris tuntee sympatiaa Arendtia kohtaan, sanoo, että Arendt ei voinut nähdä: myös rakkaus voi olla banaalia,

Keskustelun teemoja voivat olla rakkauden julmuus, sulkeutuneet yhteisöt, ehkä myös, jos haluatte, kysymys, voiko pieni ihminen olla suuri ajattelija. Millaisia ajatuksia tarina herättää? Millä tavalla se hämmentää?