Kauneus

Kauneutta on aina pohdittu filosofiassa. Mutta oireellisesti – koska filosofialla on omat paheensa – siitä on tullut kategoria, siis luokka. Sana kategoria tarkoitti alunperin ”julkista syytöstä”.

Kalos, kaunis-hyvä, tai kauneus, kalon, sanottiin Kreikassa. Kalon oli hyvin erilainen kuin nykyaikainen kauneuden käsite. Kreikkalaiset kyllä arvostivat kauneutta, siitä ei ole epäilystä, mutta heille se oli kokonaisvaltaisempi käsite kuin meille ja myös tärkeämpi. Kaunis ei ollut vain jotain miellyttävää katseltavaa; myös elämästä haluttiin tehdä kaunis, siis hyvä. Sokrates argumentoi jopa, että hänen oma perunanenänsä oli käytännöllinen, siis sovelias ja siis kaunis.

Kauneuden filosofia, estetiikka, syntyi 1700-luvulla, oman aikansa ilmiönä. Tiede ja rationaalinen ajattelu kehittyi, ja estetiikka syntyi vastapainoksi, täydentäjäksi, tuomaan esiin ”aistilliseen” liittyvää merkitystä, sen arvoa. Mutta tässä vaiheessa, varsinkin 1700-luvun lopusta lähtien, Immanuel Kantista eteenpäin, kauneus on ”kontemplaation”, katseen kohde; se on jotain joka vastaanotetaan.

En usko, että voimme palata ajassa taaksepäin ja tulla uudelleen kreikkalaisiksi. Se ei silti tarkoita, ettemme voisi muuttua: Se että kerran on ajateltu toisin, todistaa, että muutumme ja voimme muuttua.

Kysyn, mietin, millä tavalla kauneuden kokeminen voisi muuttua ja millä tavalla kauneuden käsite voisi muuttua? En ajattele tätä miettiessäni Kreikkaa, vaan itää: Japania, Kiinaa... Itä ei tule vain muuttamaan maailmanjärjestystä, vaan väistämättä tulee vaikuttamaan myös länsimaiseen ajatteluun, joka on lähtenyt liikkeelle toisista lähtökohdista, tosin luultavasti idän vaikutuspiirissä. Länsimainen ajattelu on edennyt kauas idästä, varsinkin luomalla äärimmäisen dualistista ajattelua. Mutta ajan myötä, monien kultttuurimuutosten myötä, yhä useammat katsovat itään: harrastetaan joogaa, tai chi´tä, meditaatiota jne. Yksi yksinkertainen syy on tämä: idässä filosofia on myös käytäntöä, se on elämäntapa, ei pelkästään akateeminen aine.

Olen lukenut japanilaisen filosofin tekstin, joka puhuu kauneudesta, kauneuden kokemisesta käsitteen mu-ga kautta. Mu-ga on ei-minä; se on ekstaasia, itsensä ulkopuolelle joutumista. Kirjoittaja viittaa mm. Minamoto Akimotoon, 1000-luvulla eläneeseen kirjailijaan, joka kuvaa kuun katsomisen nautintoa ”maanpakolaisuuden” käsitteen avulla. Kauneus ei näiden tulkintojen mukaan ole kotona olemista, oman itsenä olemista, vaan irtaantumista. Yhtä mielenkiintoista kuin pohtia ekstaasin ja kauneuden yhteyttä, olisi tutkia ruumiillisia tapoja kokea kauneus – siis sellaisia tapoja, joissa vastaanottava aisti ei ole silmät tai korvat (jotka nekin kuuluvat ruumiiseen). Esimerkiksi tai chi´n kautta tavoitellaan harmoniaa, siis kauneutta, mutta sitä ei vastaanoteta silmillä; se tuotetaan kehon ja mielen avulla ja se myös vastaanotetaan kokonaisvaltaisesti, ruumiillisesti.

Kaikki pohdinnat kauneudesta liittyvät yleensä pohdintaan vastaanottamisesta, aistimisesta (sana estetiikka tulee sanasta aisthesis, joka merkitsee aistimista, vastaanottamista). Mutta kiinnittäisin huomiota johonkin muuhun, ihan huvittelun ja hauskanpidon takia. Niin kuin on eri asia olla surullinen ja ”tehdä elämästä surullista”, niin on eri asia nähdä jotain kaunista ja tehdä elämästään kaunista. On mielenkiintoista huomata, että monilla ihmisillä on esteettisiä kokemuksia, kauneuskokemuksia, mutta niiden heijastusvaikutus tekemiseen, toimintaan, on pieni. Onko tässä kyse vastaanottavan ja aktiivisen puolen epäsymmetriasta, epätasapainosta? Miten kauneuskokemukset voisivat muuttua teoiksi?