Kodittomuus

Kaduilla on kapinallisia ja siellä on asunnottomia. Asunnottomat eivät uudestaan vaalit voittaneen Fuengirolan pormestarin, Esperanza Oñan, mukaan ole välttämättä varattomia ihmisiä. Kokeneen poliitikon mukaan he eivät vain ”jostain syystä ole sopeutuneet kotielämään”.

Vaikka epäilisikin, että on ihan oikeasti köyhyyttä ja näkisi kaduilla asuvien silmiinpistävät terveysongelmat ja vaikka nauraisikin kokeneen kaupunginjohtajan näkemyksille, tämän muotoilun voi omia omakseen, tehdä siitä oman. Omimiseen olisi hyvät syyt, ainakin minulla. Minä nimittäin haluan nähdä ja kuulla ihmisiä, jotka eivät ole sopeutuneet kotielämään.

Kodin siunaaminen on ollut yhtä keskeinen osa länsimaista ajattelua kuin Aristoteleen logiikka. Simone Weil uskoi, että ihmissielussa on syvä tarve olla juurtunut. Martin Heideggerin ajattelussa kodilla ja paluulla kotiin on suuri, vaikeasti mitattava, arvo. Siksi hän ei koskaan ymmärtänyt Nietzschen halua kodittomuuteen, isänmaattomuuteen. On kuin ei voitaisi ajatella ihmisen olemassaoloa tai ajattelua ilman kotia.

Lopulta – onneksi – Adorno totesi, että on moraaliin kuuluvaa olla kokematta olevansa kotona kotonaan. Tietenkin Adornon huomautus on ironinen ja viittaa toisen maailmansodan Eurooppaan, pommitettuihin kaupunkeihin ja taloihin. Hänen jälkeensä on tullut muitakin, jotka ovat vaistonneet vaaran. Heitä on yhä olemassa. Pauline von Bonsdorff on yksi ajattelijoista, joka on tietoinen kodin ja siihen liittyvän kultin vaarallisuudesta (hän viittaa M. Christine Boyerin ja Richard Sennettin tutkimuksiin). Siksi hän ei käytä hienossa teoksessaan The Human Habitat sanaa home, vaan abstraktimpaa, monivivahteisempaa termiä recess.

Edward W.Said, maanpakolainen, siteerasi usein Erich Auerbachia, joka eli maapaaossa Turkissa toisen maailmansodan aikana. Said – niin kuin Auerbachinkin – lainasivat 1100-luvulla elänyttä Saxonyn munkkia, Saint Victorin Hugoa, joka kirjoitti: ”Se on täydellinen, jolle koko maailma on vieras maa.”

Tämä ajatus on räjäyttävä: kyky tehdä tutusta vieras ja tuntematon, ei niin itsestään selvä, jalostaa ihmistä, tekee hänet täydelliseksi. Jonain päivänä, täydellisempinä, emme enää kaipaa enää kotiin ja meille riittää väliaikainen sopukka, jonka me heti uskallamme jättää... Nämä katujen varjomaiset ihmiset, joiden edessä käännetään katseet pois, nämä salarikkaat likakasat, ovat siis Oñan mukaan vapaita henkiä, sopeutumattoman kulttuurin edelläkävijöitä.