(Goya: Lazarillo de Torres)Ihminen ei ole vain sitä, mitä hän on lajina, biologisena olentona, biologisesti määräytyneenä eliönä. Hänessä on vapautta. Historian ja kulttuurin tutkiminen tuo esiin erilaisuuden mahdollisuuden. Keskiajalla elettiin toisin kuin nyt, ja huomenna tullaan siis elämään toisin kuin nyt. Voi sanoa, että ihmisessä on vapautta, mutta voi tietenkin sanoa myös toisella tavalla: ihmistä määrittelee myös hänen kulttuurinsa, hänen aikansa. Molemmat muotoilut vaativat tarkempaa tarkastelua.
Jos puhumme siitä, miten meitä määrittelee, rajoittaa ja muokkaa se konteksti missä elämme, täytyy tutkia yksityiskohtaisemmin. Mikä meitä määrittelee? Se miten ihminen kunakin aikana muokkaa itseään, tekee itsestään sen mitä hän on.
Meillä ei ole mitään suoraa keinoa päästä käsiksi menneisyyden ihmisten päähän. Luemme erilaisia tekstejä ja tutkimme, miten ihminen on kuvannut ihmistä, mutta myös muokannut itseään kuvauksen kautta.
Aina kun ihminen on kuvannut itseään, siinä on mukana tiettyä retoriikkaa, tiettyä kaavaa, säännönmukaisuutta, joka on saatava esiin. Retoriikka on tavoitellut tiettyä puheen yhtenäisyyttä, mutta myös ihmisen yhtenäisyyttä. Yksilön yhtenäisyys, eheys, ei ole vain psykologista eheyttä niin kuin me omana aikana ymmärrämme, vaan se on retorista yhtenäisyyttä.
Ihminen on sitä mitä hän sanoo olevansa. Se mitä hän sanoo, on hänen ympäristönsä, kulttuurinsa synnyttämiä sanoja, käsitteitä, kategorioita, puheita. Nämä puheet voivat olla keskenään ristiriitaisia, ne voivat sanoa toinen toistaan vastaan. Yksilön elämä, ”sisäinen elämä”, ”sielunelämä” on taistelua näiden puheiden välillä. ”Yhtenäisyys” on puheen yhtenäisyyttä, tietynlaista eheyttä tarinassa mitä kerromme. Minkälaista puhetta on siis eurooppalainen kulttuuri tuottanut? Minkälaista puhetta, joka synnyttää ja tuottaa meidät?
Olen todennut aikaisemmin (Oikeudelliset käytännöt ja filosofia):
Oikeudenkäyntien, järjestettyjen sotien tai kilpailujen peruskäsitteet olivat antiikista lähtien syyttäminen ja puolustaminen. Nämä käsitteet, niiden paino, siirtyivät kuitenkin varsinaisten riitajuttujen ulkopuolelle: retoriikkaan ja sitä kautta politiikkaan, epäsuorasti myös filosofiaan. Retoriikka ja politiikkaa ovat sodan jatkamista toisessa muodossa. Yksi klassisen retoriikan luokittelema puhegenre, laji, on genus iudiciaele, ”juridinen laji”, jonka tehtävä on esittää tuomarin edessä syytöksiä tai puolustuksia. Tämän lajin kaksi napaa ovat nimenomaan syyttäminen ja puolustaminen. Retoorikot, oraattorit tai puhujat elättivät itseään usein kirjoittamalla joko juridisia tai poliittisia puheita.
Näiden retoris-juridisten termien osuus on suuri mielikuvassa ihmisestä. Tästä on todiste niiden suuri rooli apologioista kehittyneissä elämäkerroissa, retorisissa enemmän tai vähemmän satiirisissa kirjoituksissa, myöhäisantiikin tunnustuksissa, ns. sofistisissa romaaneissa jne. Nämä kategoriat määrittelevät miten ihminen käsitetään – yleensä hyvin yksinkertaisesti positiivisesti tai negatiivisesti, mutta jotain vielä ”kohtalokkaampaa” on tässä mielikuvassa: ihmisessä ei ole muutosta, muutoksen mahdollisuutta, kehkeytymistä.
Tällaista retoris-juridista figuuria ja mielikuvaa vastaan syntyy kapina, joka rikkoo tätä kuvaa, särkee ihmisen yksimerkityksisyyttä, yksiviivaisuutta ja yhtenäisyyttä. Tätä kapinaa on pícaro. Veijari on retoriikan, kaunistelun, kaunopuhumisen, tekopyhyyden vihollinen. Pícaro on tietyssä mielessä parrhesian – suoran puheen, totuuden sanomisen - harjoittaja, mutta puhujana ja hahmona instituutioiden ulkopuolelle jäävä, marginaalinen, samalla sankarillinen hahmo...
Pícaro on siis esimerkki vapaudesta, esimerkki mahdollisuudesta, joka ihmisessä on, vaikka hän on oman aikansa ja kulttuurinsa muokkaama.
Yksi illuusio, josta tämäntapaiset huomiot meidät irrottavat, on se, että ihminen tai yksilö voisi olla irrallaan, erillään omasta ajastaan, oman aikansa kontekstista. Vapaus ja mahdollisuus ilmaantuvat siellä, missä ihmiset tajuavat myös rajoitukset, rajallisuuden, olosuhteet ja ponnistelevat voidakseen nähdä jotain muuta. Mahdollisuus ja vapaus eivät tule ilmaiseksi taivaasta.
Pícaro on realistinen hahmo. Hän lisää meidän realistisuutta, skeptisyyttä, jopa kyynisyyttä. Veijariromaanien rakenne on aina avoin: seikkailut voivat jatkua, koska veijari ei lakkaa olemasta veijari. Hän kehittyy ja ja oppii, mutta hän ei kohoa jalouteen ja korkeuteen. Tietyllä tavalla tässä on pessimistisyyttä, mutta pícaro ei ole enää retoris-juridisen kielen joko positiivinen tai kielteinen, aina muuttumaton, kehittymätön, ilman mahdollisuutta oleva hahmo. Veijarissa, lurjuksessa, on tulevaisuuden siemen.
Vaikka eri ajat ovat erilaisia, on löydettävissä tiettyjä samanlaisia piirteitä, tiettyä vastaavuutta, 1500-luvun Espanjan ja nykyisen maailman välillä. Sanaa ”honra” ei käytetä yhtä paljon, mutta maineella ja julkisella kuvalla on suuri merkitys. Ihmiset ovat huolissaan siitä, millaisia mielipiteitä heistä on, millaisen vaikutelman he antavat. Tämä tekee naamioista, rooleista vähintään yhtä tärkeitä kuin 1500-luvun Espanjassa.
On olemassa veijariuden jäänteet, mutta vielä enemmän sosiaalinen tilaus pícaron uudelle tulemiselle.
On sosiaalinen tilaus, mutta en usko uuteen tulemiseen. Meidän aikamme kysymykset ja tarpeet eivät tyydyty aikaisempien aikojen, esim. 1500-luvun puolittain todellisten, puolittain kirjallisten figuurien avulla. Turha tuntea nostalgiaa. Tai ainakin on turhaa, vahingollista unohtaa oma aikamme ja oma velvollisuutemme oman aikamme edessä tuon nostalgian takia.
Menneisyyden outouden ja historian outojen hahmojen näkeminen auttaa näkemään oman aikamme outouden. Aikamme tarvitsee toisenlaista veijaria tai sellaista hahmoa, joka paljastaa meille uusia kokemisen mahdollisuuksia, joilla ei ehkä ole enää mitään tekemistä veijarin ja veijariuden kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti