(Voima-lehden vastamainos)Se irrottaa meidät paikaltamme, siirtää meidät itsemme viereen. Ironia on asenne, joka mahdollistaa etäisyyden asioihin. Se on tarpeellinen varustus monia tilanteita varten. Monet ovat pelastaneet itsensä liialliselta vakavuudelta, kun ovat oppineet viljelemään ironiaa tai itseironiaa.
Salaivan harjoittamisessa on vaaransa. Ironikko voi muuttua ylimieliseksi. Ironia voi muodostua miekaksi, johon hukkuu. Siinä saattaa olla mukana kyvyttömyyttä ryhtyä rohkeaan kamppailuun ja se voi olla vastuun välttämistä, päätöksen lykkäämistä. Silloin se ei ole enää käytettävissä oleva väline, vaan ihmisen käyttäjä, hänen orjuuttajansa.
Itselläni on ollut sitäkin vaarallisempi tapa välttää ironian vaaroja: olen ollut pahempi -sarkastinen.
Kaikessa meidän on kehitettävä kuuloamme. Usein emme kuule puheensävyn nauravaisuutta ja se tekee tulkinnoistamme tahattoman koomisia. Harvat kuulevat esimerkiksi Jeesuksen sanojen ironisuutta. Tähän kiinnitti huomiota harvinainen ja salakavalan terävä ajattelija Cristóbal Serra. Hän antoi esimerkin Jeesuksen ironiasta: ”Antakaa keisarille mikä keisarin on, Jumalalle mikä Jumalan on.”
Emme voi siis hylätä ironiaa, vaikka siinä vaaransa olisikin. Emme enää kuulisi ja olisimme yksisilmäisiä. Kuulisimme vain yhden äänen siellä, missä on kaksi ääntä. Näkisimme esineet latteina, ilman syvyysulottuvuutta.
Filosofiaa ei osaa kuvitella ilman ironiaa. Sokrates oli ennen kaikkea ironikko. On silti muitakin huumorin lajeja, joita filosofia voisi kokeilla ja yrittää ymmärtää. Eräs oppilaani kysyi kerran: ”Miksi näitä huumorin lajeja on niin monta?” Mykistyttävä, epäilemättä hauska kysymys, johon tahdon nyt vastata: ”Koska meitä on niin monta.”
Lisää vastamainoksia osoitteessa
http://fifi.voima.fi/blogit/Vastamainokset/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti