Francis Baconilla oli teoria idoleista,
huonoista ajatustottumuksista. Idoli, aavekuva, saa ihmisen erehtymään. Hän
luetteli neljä erilaista idolityyppiä: suvun idolit (ihmislajin
ominaisuuksista juontuvat virhekäsitykset), luolan idolit (yksilön subjektiivisesta
näkökulmasta juontuvat virhekäsitykset), torin idolit (kielen käytöstä johtuvat
virhekäsitykset) ja teatterin idolit (auktoriteettien iskostamat harhaluulot).
Suvun idolit syntyvät esimerkiksi
meille ominaisesta liioittelusta, niiden perustalta tehdyistä yleistyksistä.
Luolan idoleita takertuu mieleemme, koska meistä tulee sattuman, kasvatuksen ja
ympäristön takia rajoittuneita. Torin
idolit syntyvät, koska sanoilla on oma tahto, oma suunta; ne ilmaisevat
asioita, joita emme tarkoita ja se johtuu paljon siitä, että käytämme sanoja
tietämättä mitä ne merkitsevät. Teatterin idolit saavat jalansijaa, kun väärät
filosofit levittävät vääristyneitä käsityksiä hallitakseen ihmisiä, jotka eivät
heidän puheitaan osaa kyseenalaistaa.
Olisi mielenkiintoista ja
mahdollisesti hauskaa lukea filosofian historiaa kamppailuna näiden idolien
kanssa. Wittgenstein miekkailemassa torin idoleita vastaan, Foucault ottamassa
judo-otetta teatterin idolista ja Nietzsche ratsastamassa peitsi ojossa kaikkia
noita idoleita vastaan!
Baconin lääke oli todellinen,
syitä koskeva tieto, joka erotetaan selvästi uskomuksista. Toinen, uudempi vaatimus oli se, että tiedon
pitää perustua kokeisiin. Bacon unohti sattuneesta syystä ainakin yhden idolin:
tieteen. Hän nimittäin oli yksi tieteen voittokulkua valmisteleva ajattelija.
Hän tahtoi ihmisen irti harhaluuloistaan, jotta hän voisi ajatella selkeästi,
tieteellisesti ja alistaa siten luonnon palvelukseensa. Tähänkin asenteeseen on
liitettävissä yksi tai useampia huono ajatustottumus.
En halua ryhtyä täydentämään
Baconin luomaa luetteloa idoleista. Vaikka pidänkin luetteloista, se saattaisi
olla liian pitkä. Jos haluamme häiritä ajatustottumuksiamme, voimme kysyä, onko
erehtyminen vaarallisinta mitä voimme tehdä. Bacon lyö kyntensä harhoihin,
mutta joskus pitäisi vasaroida totuuksiakin.
Harhautumista on monenlaista.
Joskus se merkitsee sitä, että eksyy merkityltä polulta, toisinaan eksymistä
omalta polulta. Hamartia, erehdys, ei
ollut kreikkalaisille synti. Aristoteles käytti tätä käsitettään Runousopissa,
ja hamartia, traaginen erehdys,
merkitsi virheen tekemistä tilanteessa, jossa ei voi toimia oikein. Tragedian
sankari yrittää toimia oikein tilanteessa, jossa se on mahdotonta. Erehdystä
tarkoittava latinan kielen sana tulee
sanasta error, jonka verbimuoto on errare. Se merkitsi erehtymistä, mutta
myös ampumista harhaan ja siirtymistä paikasta toiseen, vaeltamista.
Idolit, aavekuvat ja epäjumalat,
eivät yksinkertaisesti harhauta; ne panevat jäljittelemään. Idolit tekevät siis
merkityn polun, astuvat eteemme jäljiteltävinä esimerkkeinä. Ne harhauttavat
meidät toisessa merkityksessä: ne eksyttävät omalta polultamme. Jos
jäljittelemme idolia, sanomme mitä idoli sanoo; meillä ei ole enää omaa sanaa,
omaa ääntä. Idoli estää meitä erehtymästä, siirtymästä paikasta toiseen,
vaeltamasta; se kiinnittää meidät itsensä eteen. Idoli sanoo, että erehdys on
syntiä, lain rikkomista.
Meidän edessämme olevalla
idolilla on kaksi sanomaa, kahdet kasvot. Ensimmäinen sanoma on tämä: Moraali
on laki. Joskus se tarkoitti jotain aivan muuta. Hyveellinen – rohkea ja
oikeudenmukainen – ihminen kehitti itsessään taipumusta, kykyä, luonnetta. Hän
ei pyrkinyt noudattamaan lakia, vaan tekemään itsestään jaloa. Toinen sanoma
määrää meitä pysymään paikallamme, olemaan koko ajan sama.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti