Nauraminen on ajattelua

(George Bataille)

”Nauraminen on ajattelua”, sanoi George Bataille. Hän näki ja koki, etteivät ajattelu ja nauru poissulje toisiaan, vaan päinvastoin täydentävät toisiaan, tarvitsevat toisiaan. Miten voi sanoa, että nauru on ajattelua? Eikö nauru olekaan ihmisen ihmeellinen kouristus? George Bataille kirjoitti erään kirjoituksensa alaviitteessä: ”Minä en opeta filosofiaa, vaan eräänlaista päihtymystä: minä en ole filosofi, vaan pyhimys, ehkä hullu.” Monet ovat varmasti arvioineet, että viimeinen määre sopii hänelle parhaiten. Silti yritän selvittää, missä mielessä nauru on ajattelua.

Bataillen ajattelussa nauru liittyy kokemukseen tuntemattomasta. Tuntematon, ennalta-arvaamaton naurattaa. Ihminen hätkäytetään irti näkemästä asiat tuttuina, mahdottomina sijoittaa jo tiedetyn sisään. Siinä mielessä tuntematon on jotain, joka keskeyttää ajatukset, peruu niiden voiman. Voisi siis olla hullua sanoa, että nauraminen on ajattelua. Ajatteleminen ei ole kuitenkaan ole jo olemassaolevien, valmiiden ajatusten, hahmottamismallien aktivoitumista; se on enemmän irtaantumista niistä, ja siksi nauru auttaa ajattelemaan, siirtymään uuteen tilaan.

Mitä on nauru? Miten ratkaista naurun ongelma? Bataillen mukaan tämän ongelman selvittäminen oli sama asia kuin filosofisen ongelman ratkaiseminen. Hän uskoi, että filosofisen ongelman selvittäminen johtaa ensin nauruun. Filosofia on henkinen pyrintö, jossa ihminen yrittää muuttaa itseään; se on pyrkimystä edetä. Ei voi edetä, jos on pelon lamaannuttama. Jos nauru on pelon voittamista niin kuin sanoi Mihail Bahtin, se on välttämätöntä ajattelulle.

Nauru on tietenkin yksi mahdollinen reaktio johonkin tilanteeseen, joka voi herättää myös toisenlaisen reaktion, myös itkun. Nauru on myös moninainen, monikasvoinen. Kaikki nauru ei ole vapauttavaa tai iloista, sellaista mitä Bahtin sanoi suureksi nauruksi. Suuren naurun paras ilmaisu oli Bahtinin mukaan karnevaalinauru. Hänelle karnevaali ei ollut vain kulkueita ja muutamia hauskoja lauluja; se oli ikivanhaa, syvää rituaalista ajattelua, joka toi esiin toisen totuuden: se oli iloisen suhteellisuuden, myös totuuden suhteellisuuden totuus – jatkuvan muutoksen, syntymisen ja kuolemisen iloinen totuus.

Nauraminen on ajattelua: se päästää kontaktiin maailman kanssa. Koskemattomuutta suojelee vakavuus ja pelko, mutta nauru vetää kuninkaan alas ylhäisestä loistosta. Se minkä on uskottu olevan niin tai näin, onkin sekä niin että näin. Mikä oli noin, on nyt toisinpäin. Karnevaali kääntää ylösalaisin ja se mahdollistaa ajattelun, tutkailun, uudenlaisen arvioinnin.

Mitä se merkitsee, että nauraminen on ajattelua? Millaisia johtopäätöksiä meidän tulisi tehdä? Ajattelemaan on opittava ja se saattaa vaatia, että opimme ensin nauramaan.

(Kaksi sivuhuomautusta)

1

Bataille oli harvinainen. Hän tahtoi, että hänen meditaationsa johtaisivat siihen, että kun kuulija kohottaa päänsä, hän ei näe ympärillään enää mitään tuttua. Ainakin välillä hän onnistui:  tieto ei lisäänny, mutta ajattelemme enemmän, opimme ehkä nauramaan enemmän. Bataille oli merkittävä ajattelija. Mutta hänellä on ollut vihollisia. Esimerkiksi Didier Eribon tyhjensi lippaansa häneen eräässä kirjassaan. Bataille otti sen luontevan välinpitämättömästi, sillä hän oli kuollut jo aikaa sitten.

2

Kun Mihail Bahtin teki kuolemaa, hän pyysi, että hänelle luettaisiin hänen suosikkinovellinsa, Giovanni Boccaccion tarina, jossa kuoleva syntinen mies tekee valheellisen tunnustuksen. Mies valehtelee olevansa niin synnitön, että hänet julistetaan pyhimykseksi.Lurjus ja Boccaccio nauravat ihmisten vakavuudelle ja helppouskoisuudelle, heidän tavalleen idealisoida kuolleet.