Kävelemisestä

Filosofiakahvilaa EI OLE kiirastorstaina 29.3. Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 27.3. klo 13.30. PAIKKA: Ravintola Kukon saunan terassi, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Puigdemont/Cifuentes/Urdangarin etc...

Frédérik Gros, filosofi ja kävelijä, epäilee, että olla joku on typerä fiktio, joka painaa hartioitamme. Olla joku saattaa olla kahlitseva velvollisuus. Siksi hän kävelee ja etsii kävelemisen vapautta. Suunnilleen noin Gros sanoo vuonna 2009 ilmestyneessä kirjassaan Marcher, une philosophie.

Käveleminen on jalan pistämistä toisen eteen, jotain yksinkertaista. Se voi kohottaa mielialaa tai se voi väsyttää. Jostain syystä se on tärkeää ajattelulle, todennäköisesti ihan fysiologisista syistä. Kävelemisellä ja ajattelemisella on toisenlainenkin side, historiallinen yhteys. Monet ajattelijat ovat tarvinneet kävelyä: Nietzsche, Thoreau, jopa Kant. Voidaan mennä pidemmälle, toiselle polulle ja kysyä, pitäisikö filosofian pistää kävelemään.

Kun Jack Kerouack haaveili vallankumouksesta, hänellä oli siitä aika erikoinen visio: Hän näki ihmisiä kiipeämässä vuorelle. Kurja ja korruptoitunut sivilisaatio hylätään kävellessä. Erikoinen visio, mutta ei ainutlaatuinen. Tälläkin visiolla on historia, maanalainen perinne. Rousseaun mukaan todellinen ajatteleminen ja luominen tehdään kävellessä. Hän ei hylännyt vain kirjoituspöytää, vaan myös kaupungin, tekopyhyyden ja kohteliaisuudet. Hän oli valistuksen koira, Diogenes. Paluu luontoon merkitsi hänelle kävelemistä; ne edellyttivät toisiaan.

Kaikki eivät silti kritisoi sivilisaatiota paeten sitä tai poistuen muualle; he muuntavat sitä käyttäytyen toisin. André Breton  ehdotti dadaistien inspiroimana käytäntöä, jolle annettiin nimi déambulation, harhailu. Harhailu, eksyminen, johtaa sekä sattumanvaraisiin kohtaamisiin että kaupungin oman logiikan – sen kapitalistisen logiikan – kumoutumiseen. Italialainen arkkitehti Francesco Careri kirjoitti sekä surrealistien että situationistit (marxilainen ja avantgardistinen ryhmittymä Ranskassa) kävelykäytännöistä teoksessaan Walkscapes, Käveleminen esteettisenä käytäntönä.

Käveleminen ja ajatteleminen ovat siis syvässä yhteydessä, niillä on pitkä yhteinen historia ja harhaileminen on varmaan varteenotettava vaihtoehto, jos halutaan tehdä surrealistista filosofiaa. Minun oma tyylini on lähes täydellinen ideattomuus. Voin silti tehdä silti kolme hypoteettista arvausta kävelemisen merkityksestä tänään.

1.Käveleminen tekee meistä kartanpiirtäjiä.

Se mitä teemme vaikuttaa meihin; se esimerkiksi totuttaa meidät johonkin, orientoi ajatuksemme tiettyyn suuntaan. Käveleminen tekee meistä enemmän kartanpiirtäjiä kuin selittelijöitä. Kartta voi olla merkittävä työväline ajattelussa, sillä joskus ajatteleminen on suunnistautumista ja taktiikan kehittämistä.

2.Käveleminen esteettisenä kokemuksena palauttaa aistit, koko kehon, ajatteluun.

Ruumiillisuus ei lakkauta käsitteiden merkityksellisyyttä, mutta pyyhkii meistä ikuiselta tuntuneen dualistisen jaon kehoon ja mieleen, ruumiiseen ja sieluun.

3. Käveleminen tekee meidät kevyemmiksi, koska ei tarvitse enää olla sama ja aina samassa paikassa.

Kun tahdomme jotain, emme tahdo aina ja koko ajan asioita ja esineitä, vaan laatua, esimerkiksi keveyttä. On todellakin mahdollista, että sitä varten on hylättävä velvollisuuksia, esimerkiksi velvollisuus olla joku.

P.S:

Ajatelkaa mitä mahdollisuuksia kävelemiseen sisältyy. Jos kävelee yksin, se on irtaantumista määrätystä rytmistä, oman rytminsä sovittamisesta toisen rytmiin; siis askel pois kurin maailmasta, askel kohti omapäisyyttä. Jos kävelee yksin, voi tehdä sen hiljaisuudessa. Silloin se voi olla myös hengitysharjoitus.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila