Tässä linkki tapaamiseen:
https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09
Tämä aiheena 3.11./4.11./5.11.
Puistonpenkki on
yhteinen. Joskus sattuu, että joku vandalisoi puistonpenkkiä, maalaa siihen
symboleja. Jos joku ehdottaa, että jotain asiaa tai esinettä pidettäisiin
yhteisenä, toiset vastustavat vedoten puistonpenkkitapaukseen: ”Kaikki yhteinen
tärvellään.” Yhteisyyden vastustaminen ei pysähdy tähän. Monessa yhteiskunnassa
on perustuslain ja muun lainsäädännön sekä erilaisten käytäntöjen avulla
vakiinnutettu määritykset siitä, mikä on yhteistä ja mikä ei. Usein tämä
ilmenee institutionalisoitumisena. Käytännössä se merkitsee myös sitä, että
valtio monolisoi joitakin tehtäviä, esimerkiksi kansalaisten turvallisuuden
takaamisen.
Tähän enemmän tai
vähemmän vakiintuneeseen käytäntöön, jonka sisällä on hiljainen ajatus
yhteisyydestä, liittyy jako julkiseen ja yksityiseen. Esimerkiksi julkisen
terveydenhoidon järjestäminen merkitsee, että asia ajatellaan yhteiseksi
asiaksi. Jotkut haluavat muuttaa näitä
vakiintuneita käytäntöjä. Yksi tapa vähentää asioiden yhteisyyttä on
yksityistäminen. Jos ja kun yksityistetään, ajatus on toinen.
Sana ”julkinen” on
kärsinyt inflaation. Se ei merkitse yhteisten asioiden hoitoa tai viranomaisten
työtä; se on olemista esillä mediassa. Silloinkin kun julkinen keskustelu on
yhteiskunnan ongelmia koskevaa, se voi olla vääristävää - puhetta joka vie pois
todellisista tuskan aiheista.
Jokin asia voi olla yhteinen, ns. sosiaalinen,
mutta käytäntö heikentää ajatusta siitä, että asiaa voisi käsitellä
poliittisella kentällä. Medikalisaatio on yksi esimerkki. Mistä tahansa
yhteiskunnallisesta ilmiöstä tai arkisesta asiasta tulee terveydenhuollon
alaa. Sitä ei tarvitse enää ajatella
eikä sille etsitä toisenlaisia, esimerkiksi poliittisia, vastauksia. Lääketieteellinen diagnoosi ja lääkintä
riittävät.
Nämä ilmiöt, jotka
hämärtävät yhteisen asian merkitystä, tuovat todellisuudessa esiin yhteisyyden
unohdetun tai laiminlyödyn puolen. Asia ei ole yhteinen, ellei siitä sellaista
tehdä. Vuosien ajan naisiin kohdistuva väkivalta oli yksityinen asia. Kun
ihmiset kertoivat kokemuksistaan, niistä tuli jaettuja, yhteisiä. Näihin
kokemuksiin liittyvä ajattelu, kysyminen, teki aiheesta kulttuuria ja
yhteiskuntaa koskevan. Seuraukset eivät olleet enää yksinomaan terveydenhoidon
alaa.
Vaikka naisiin
kohdistuva väkivalta nähtiin perheasiana perhe oli silti yhteiskunnallinen
yksikkö, jopa puolueiden (esim. kansallissosialistinen puolue) mobilisoima
vallankäytön väline. Jos pahoinpidelty nainen pakeni miestään Francon
Espanjassa, poliisi palautti hänet kotiin. Hän saattoi saada myös rikossyytteen.
Tietynlainen käytös kriminalisoidaan ja/tai medikalisoidaan. Nämä molemmat
strategiat palvelevat omalta osaltaan pyrkimystä rajoittaa yhteisyyden
yhteisyyttä. Asia voi olla yhteinen, mutta joku sanoo: ”Tämä asia ei kuulu
sinulle, koska olet rikollinen.”
Naisten asema ja
ympäristökysymykset, esimerkiksi ilmastonmuutos, ovat esimerkki suurista
muutoksista yhteisten asioiden kentässä. Aivan uudenlaiset asiat ovat tulleet
yhteiseksi huolen aiheiksi, vaikka kaikki eivät niitä koe yhteisiksi ja vastustavat
näiden aiheiden pitämistä esillä. Jotkut kriminalisoidut ja medikalisoidut
käyttäytymisen muodot kuten homoseksuaalisuus ovat vapautuneet kokemusten
jakamisen ja kyseenalaistamisen ansiosta.
Näemme, että
yhteisyyden ensimmäinen edellytys on kommunikointi, enemmän tai vähemmän
julkinen keskustelu. Toinen edellytys on ajattelu. Jonkun on osattava kysyä,
miten meidän tulisi vastata tähän tai tuohon tilanteeseen tai vaikeuteen. Jotta
olisi yhteisiä asioita eikä yhteisyyden merkitys hämärtyisi, tulisi huolehtia
keskustelusta ja ajattelusta. Pitäisi tehdä selkeä erottelu politisoinnin ja
politikoinnin välillä...
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti