Yksinkertaisuus

(Henry David Thoreau)

Henri Bergson sanoi, ettei filosofoiminen ole systeemin rakentamista, vaan oman itsensä ja ympäristönsä yksinkertaista katsomista. Goethe sanoi: ”Pitäisi oppia uskomaan yksinkertaisuuteen.” Uskon antiikin filosofian opettavan, ettei filosofian tarvitse olla uhkeita puheita, keinotekoisia ja koristeellisia sanarakennelmia. Se voi olla tapa muuttaa tapaamme nähdä ja elää.

Minulla on monesti ollut voimakas tunne, että jokin yksinkertainen asia on jäänyt oivaltamatta. Tämä tunne on usein seurausta mutkittelevien polkujen kulkemisesta, analyyttisen työn väsyttävyydestä. Mietin, onko tunne seurausta siitä, että ajattelu on liian metodista, liian käsitteellistä, liian monimutkaisen välineistön käytön sotkemaa. Epäilys on johtanut minut haaveilemaan yksinkertaisista ja raakalaismaisista menetelmistä, joiden käyttäminen ei tekisi välineestä apparaattia, jonka sisään joudun niin kuin Chaplin elokuvassaan Nykyaika....

Halutessaan yksinkertaisuutta on silti pyrittävä välttämään yksinkertaistamisen vaara. Ilmiöt ovat kompleksisia. Yksi aikamme taipumuksistamme on banalisoida asiat. Sillä tavalla ne ovat mukavampia; maailma ei ole niin kova, epävarma ja yllättävä eikä sitä tarvitse ajatella. Banalisoivan yksinkertaistamisen, kompleksisuuden hävittämisen, avulla saavutetaan yhteiskunnallinen mielentila, jossa ei ajatella eikä kysytä.

Hyvässä yksinkertaisuudessa omaan olemassaolon tapaan tehdään muutoksia, itsestä tehdään yksinkertainen. Hyvä yksinkertaisuus varustaa kohtaamaan maailman kompleksisuuden. Yksinkertaisuus – se että liikkuu vähien tavaroiden kanssa – helpottaa kulkemista. Jos minulla ei ole mukana mitään muuta kuin välttämätön, maailman kompleksisuus ei hämää. Tarpeettomien asioiden, tavaroiden ja ajatusten jättäminen tekee helpommaksi elää lukuisien epäselvien tarjousten edessä.

Henry David Thoreau (1817-1862) oli yksi viimeisiä yksinkertaisuuden puolustajia. Hänen ajatuksensa oli, ettei ilman yksinkertaisuutta voi tavoittaa sitä mikä on tärkeää elämässä. Yksinkertaisuus merkitsi hänelle tietenkin kohtuullisuutta, niukkuuttakin. Mieluummin kuin kolme ateriaa päivässä vain yksi, viisi eikä sata eri ruokalajia jne. Se merkitsi vähentämistä myös toisella tavalla: tekemiset, tehtävät, vähennetään minimiin. Yksinkertaisuus on keino välttää siviliaatiossa elämisen pinnallisuus.

Itse ajattelen yksinkertaisuuden olevan ennen kaikkea tarpeettoman etiketin, tarpeettomien koristeiden vähentämistä. Myös hengen voi keventää, kun lakkaa pyörittämästä mielessään turhia ajatuksia, keskittyy siihen mikä merkitsee. Lopulta se mikä merkitsee on yksinkertaista ja sen voi sanoa yksinkertaisesti. Mirkka Rekola kirjoittaa: ”Nouse, ole kirkas. Et voi ellet nouse.”

Koti ja perintö

(Walter Benjamin)

Walter Benjamin sanoi, että menneisyyttä ei tarvitse pelastaa niinkään unohdukselta kuin tietynlaiselta perinteen muodolta. Mielestäni merkittävä ajatus, jonka painoarvoa pitäisi aikamme osata mitata. Traditio tekee menneisyydestä perinnön ja se muodostuu velvollisuudeksi.

1900-luvun alkupuolella oli Euroopassa ajattelua, joka yritti tehdä biologiasta, biologisesta perimästä kohtalon ja tehtävän, historiallisen velvollisuuden. Tämä ajattelu ja liikehdintä on tunnettu myöhemmin nimellä natsismi. Kun perinnöstä, siitä mikä on annettu, tehdään tehtävä, operaatio on hiukan samantapainen kuin silloin kun välttämättömyydestä tehdään hyve. Idean luonne ei silti tule esiin tällaisen kevyen vertauksen avulla.

Usein tähän perinnön pyhittämiseen ja perimän tekemiseen tehtäväksi liittyy menneisyyteen kohdistuva idealisoiva katse. Alkuperä, koti, on jotain johon halutaan palata. Koti ei ole vain paikka, jossa ollaan. Se ei ole edes pelkästään suoja; koti on perusta, kiinteä ja vakaa.

Jos menneisyys näyttäytyy meille komediallisena esityksenä – niin kuin Hegel totesi – siihen on hyvät syyt: näin onnistumme irrottautumaan menneisyydestä, tekemään pesäeron (sanoisin mukaillen Hegelin kriitikon ajatusta). Olisi osattava luoda tällaista irtaantuvaa ajattelua. Ajattelu, joka irtaantuu eikä ota perintöä tehtäväksi ja velvollisuudeksi, on vapauden luomista.

Vapautta luova ajattelu lähtee annetun kyseenalaistamisesta. Vastaukset muodostuvat liian usein luonnollisiksi, itsestään selviksi. Pesäero ei tapahdu hetkessä. Se vaatii hidasta etenemistä.
Kriittisyys ymmärrettynä tottelemattomuudeksi, ei syyttämiseksi ja moittimiseksi, on osa tätä työtä; se on vapautta luovan asenne. Olen sanonut tämän: Haluan, että elämäni on provokaatio suhteessa annettuun maailmaan. Tätä on minun kriittisyyteni. Mitä filosofian pitäisi olla? Pesäero, repeämä, välirikko konventioiden ja tapojen kanssa.

On tietenkin mukavaa, kun on koti. On turvallinen olo, kun tietää saaneensa perinnön. Ongelma on se, että perintö määrittelee sen mistä minun pitää huolehtia ja mistä väistämättä huolehdin. Mistä me välitämme, mistä huolehdille? Tämä kysymys testaa kulttuureja. Italiassa, Firenzessä, 1400-luvulla, luotiin huimia taideteoksia, rakennettiin kauniita rakennuksia ja pohdittiin kysymyksiä rakkaudesta. Jäljet, jotka he jättivät – perintö, jonka he jättivät – ovat näkyvillä, mutta niitä ei ole otettu vastaan. Meitä huolettaa enemmän rasvat ja vitamiinit. Tässä huolessa ruoasta on mukana perintö. Jo ennen kristillistä perinnettä oli paljon ajattelua, joka huolehti siitä mitä suuhun pannaan, vähemmän siitä mitä suusta tulee ulos. Emme huolehdi itsestämme, vaan siitä, kuka huolehtisi meistä.

Perinne, joka muodostuu perinnöksi, välitetään retoriikan kautta. Millaista retoriikkaa löytyy? Perintöpuheen ensimmäiset sanat ovat: ”Sanotaan että...” Joku tuntematon, selän takaa tuleva, sanoo jotain. Jostain syystä kasvottomilla, menneisyydestä tulevilla sanoilla on arvovaltaa. Tekisi mieli kurkistaa verhon taakse, katsoa puhujan naamaa. Silloin sanat voivat menettää voimaansa.

Voisimme ottaa etäisyyttä meille annettuun perintöön ja päättää, otammeko sen vastaan. Irtaantuva ajattelu on verhon vetämistä pois. Mikä verho se on? Kuka laittoi verhon menneisyyden eteen? Ei se joku joka tahtoi unohtaa, vaan joku joka halusi tehdä tutkimattomaksi perustan, jolla seisomme. Miksi? Koska perustaa ei ollut, kaikki oli tyhjän päällä...

Valikoimisen taito

Eklektismi merkitsee tapaa valikoida ja poimia jostain oppisuunnasta tai toisesta asioita. Esimerkiksi ajattelija tai tutkija, joka valikoi jotain omiin päämiinsä sopivaa stoalaisuudesta tai pragmatismista, on eklektinen. Tätä on yleensä pidetty huonona. Miksi? Akateeminen oppineisuuden maailma on teoreettinen ja teoretisoiva. Teoria on heikolla pohjalla, jos se kootaan erilaisista aineksista, jotka on irrotettu omasta kokonaisuudestaan. Jos otan jonkun idean stoalaisilta, mutten osta koko pakettia, irrotan idean yhteydestään, muutan sen muuksi tai ainakin vääristelen. Näin ajatellaan teoretisoivassa, akateemisessa maailmassa.

Olen päättänyt puolustaa eklektismiä ja annan sille uuden nimen: valikoimisen taito. Jos ja kun päämäärä ei ole koherentti teoria, vaan käytäntö, idean ja käsitteen arvo määräytyy eri tavalla: sillä on arvoa elämälle, ei teorialle. Eri filosofit ovat luoneet kokonaisia teorioita, kokonaisia maailmoja ja niihin on hyvä tutustua kokonaisuuksina ja kokonaan. Mutta ei ole silti paha asia poimia itselleen sopivaa ja mennä matkoihinsa, omille teilleen. Siksi en ole huolissani ja närkästynyt, kun huomaan jonkun ajattelijan varastaneen stoalaisilta, vaikkei olekaan tullut oikeaksi, aidoksi, oikeaoppiseksi stoalaiseksi.

Voisi puhua kahdesta hyvin erilaisesta filosofoimisen lajista: teoriasta ja kuvauksesta. Teoria pyrkii olemaan järjestelmä, joskus myös malli; se pyrkii rakentumaan selitykseksi ja tarkistettavissa olevien hypoteesien kokonaisuudeksi. Kuvaus on puolestaan luonnosmaisempi, enemmän arviointiin pyrkivä. Kuvaus on monta kertaa ajattelijan ”metodi” silloin kun hän yrittää luomaan suhdetta johonkin asiaan. Esimerkiksi stoalaisten teksteissä (Marcus Aurelius, Epiktetos, Seneca) kuvaus ei ole moitteettoman, perusteellisen kuvan luomista; kyse on harjoituksesta, jonka avulla ajattelija pyrkii muokkaamaan omaa asennettaan.

Kuvaus on omakohtaista. Kuvaaminen ja määritteleminen eivät ole aina, kaikkissa tapauksissa, olemuksen määrittelemistä, vaan harjoitusta, jonka avulla ilmaistaan ja arvioidaan jonkun asian paino ja merkitys. Määritelmä ei saa tässä tapauksessa muotoa: ”Rakkaus on x.” Tällainen lause alkaa pikemminkin: ”Rakkaus merkitsee...” Usein omakohtaisuus tekee muotoiluun olennaisen lisäyksen: ”Rakkaus merkitsee minulle...”

Akateeminen, teoreettinen, liian teoreettinen filosofia suhtautuu vihamielisesti persoonallisiin ajattelijoihin, oman tiensä kulkijoihin. Oman tiensä kulkijat ovat valikoijia, he harjoittavat valikoimisen taitoa: he etsivät itselleen sopivaa, heille itselleen hyvää. Heidät voidaan leimata eklektikoiksi. Leimattuina, joskus eräänlaisessa maanpaossa, he kehittävät ylevää välinpitämättömyyttä. Mitä heille teoriat kuuluvat? He kuuluvat elämälle.

Symbolit (Liite aiheeseen María Zambrano: intensiteetti)

(Cristina Campo)

María Zambrano julkaisi artikkelin nimeltään Symbolit. Zambrano määritteli symbolin sanaksi, esineeksi tai taideteokseksi, joka ilmaisee enemmän ja on latautunut tunteesta; se välittää jotain magneettista, välittää ”erityisen vibraation”. Hän ei lähestynyt symboleita teoreettisesti kysyen, mikä on minkäkin symbolin merkitys tai mikä on symbolien funktio kulttuurissa. Hän ajatteli niitä poeettisesti. Poesis merkitsee tekemistä. Kyse on enemmän siitä, mitä symboli tekee kuin miten se luetaan.

Voisi sanoa, että symboleissa – sillä tavalla kuin Zambrano ne käsittää – ei ole kyse figuureista, jotka viittaavaa johonkin annettuun merkitykseen. Symboli pikemminkin valaisee jonkun merkityksen, lihallistaa sen, tekee sen todelliseksi, näkyväksi. Merkitys ei ole ”objektiivinen”, riippumaton tulkitsijasta. Elävä symboli yhdistää subjektiivisen ja objektiivisen.

Zambranon tarttuminen kysymykseen symboleista on yhteydessä siihen, että hän koko ajan loi tiivistä suhdetta runouteen, kysyi ajattelun ja runouden suhteesta. Kysymys symboleista on yhteydessä poeettisen järjen käsitteeseen ja se on yhteydessä ideaan oman itsensä luomisesta.

Samoihin aikoihin kuin Zambrano kirjoitti artikkelin symboleista hän käänsi ystävänsä Cristina Campon artikkelin Attenzione e poesia. Italialainen runoilija ja esseisti näkee, että runous on huomiota, huomion omistamista (attenzione), toisin sanoen meitä ympäröivän todellisuuden eri tasojen lukemista. Luulen, että kuvataksemme Zambranon olemisen tapaa, hänen eksistentiaalista, eettistä ja esteettistä asennettaan meidän olisi käytettävä sanaa huomio (attenzione, atención). Voidaksemme välittää sen meidän olisi löydettävä oikea symboli ja oikea figuuri. Figuuri voisi olla myyttinen ja kirjallinen, ehkä Antigone tai todellinen ja eläimellinen: kissa. Mikä symboli? Ehkä se on metsäaukio... tai aamunkoitto.

Ehkä symbolit voivat välittää jotain siitä tyhjentymättömästä, kategorioita pakenevasta laadusta, joka on mukana ajattelijan olemisen tavassa, hänen asenteessaan. Mutta symbolitkin voivat kuolla, lakata välittämästä magneettista, salaperäistä, värähtelevää. Ollakseen elävä symbolin pitää olla avoin erilaisille tulkinnoille. Jos symbolin merkitys on vakaa, vakituinen ja yksimerkityksinen, se ei todellisuudessa merkitse mitään; se ei tee asioita, se ei vibroi. Silloin se on tyhjä, se on pelkkää konventiota. Filosofoiminen, ajatteleminen ja eläminen merkitsevät liikkumista epävarmassa maastossa. Eläminen on vaeltamista - huomion kiinnittämistä maailmaan, todellisuuteen, merkkeihin, jälkiin.

María Zambrano: intensiteetti

(María Zambrano)

María Zambrano (1904-1991) syntyi Vélez-Málagassa ja kuoli Madridissa. Hän oli yksi Espanjan merkittävimmistä filosofeista 1900-luvulla. José Ortega y Gassetin oppilas, tasavallan puolustaja, eli maanpaossa vuosina 1939-1984. Vaikka hän osittain unohtuikin omassa maassaan, monissa Latinaisen Amerikan maissa ja Euroopassa, varsinkin Ranskassa ja Italiassa hän oli tunnettu.

Yksi hänen merkittävimmistä ja mielenkiintoisimmista käsitteistään on varmasti ”la razón poética”, poeettinen järki. Poeettinen järki on eräänlainen metodi hänen ehdottomansa päämäärän, persoonan luomisen, saavuttamisessa. Tosin tässä ”metodi” on ymmärrettävä tieksi. Sana ”tie” on erittäin latautunut Zambranon kirjoituksissa. Etiikka on hänelle ”tien avaamista”. Kyse on myös puhtaan rationaalisuuden riittämättömyydestä ja tähän liittyy laajempi kysymys runouden ja ajattelun suhteesta.

Päämäärä, tavoite, ihmisen olemassaoloa koskeva kysymys oli kysymys luomisesta, oman itsen, oman ”persoonan” luomisesta. Ainakin osittain Zambranon hengessä sanon, että minua ei kiinnosta pelkästään ajattelijoiden – esimerkiksi Zambranon – ideat, vaan myös eetos, ethos, olemisen tapa. Toisin sanoen minua kiinnostaa ajattelijan asenne – poeettinen asenne, sanoisi Foucault. Siinä on hänen työnsä ja saavutuksensa. Ajattelija ei luo vain ideoita ja kirjoita kirjoja; hän luo itsensä. (Joskus tosin tuntuu, että rocktähdillä on suurempi kyky asenteen luomiseen. Kauko Röyhkä on aina ollut enemmän kuin laulaja, lauluntekijä ja kirjailija: hänellä on tyyli.)

Millainen oli siis Zambranon eetos? Meksikolainen kirjailija Sergio Pitol kertoo nuoruuden kokemuksistaan teoksessaan El arte de la fuga ja kuvaa María Zambranoa:

”Savukkeensa savun ympäröimänä, katsoen korkealle hän tarjoili sanoja niin kuin korkeampi henki vierailisi hänen ruumiissaan, pitäisi häntä vallassaan ja käyttäisi hänen suutaan ilmaistaakseen itseään. Hän ei korottanut ääntään, puhui kuin transsissa, imi savukettaan, piti tauon puhaltaakseen savua ja sillä hetkellä, ennen kuin hän aloitti seuraavan lauseen, ilmapiiri latautui lähes sietämättömästä intensiteetistä; nuoret espanjalaiset olivat kuin pyhän sähkön lataamia niin kuin myös muut ravintolassa ymmärsivät het espanjaa tai eivät. Hän ei halunnut päättää juhlalliseen kohtaan. Hän siirtyi noin vaan kertomaan anekdootteja Cernudasta tai Lezama Limasta tai Pradosista, joiden kanssa hän kävi kirjeenvaihtoa. Luulen, että kun nuoret palasivat Espanjaan he muistivat Roomasta ennen kaikkea hetken, jolloin he olivat nähneet ja kuulleet María Zambranoa. Minä en toisinaan kestänyt niin suurta intensiteettiä, poistuin sieltä kuumeessa ja vietin useita päiviä sairaana majatalossa, jossa asuin.”

Tällaisena monet kuvaavat kokemuksensa Zambranosta. Hän oli jollain tavalla maaginen. Hänen ympärillään oli erikoinen, salaperäinen atmosfääri. Kaikki hänessä oli elämää, intensiteettiä. Se mitä Pitol kuvaa on María Zambranon sähköinen vaikutus. Miten voisi kuvailla asennetta, ethosta, joka synnyttää tämän intensiteetin? Tässä on filosofinen, metodinen, ongelma: Miten tehdä filosofista muotokuva, joka välittäisi olemisen tavan? Ideoiden ja käsitteiden kirjaaminen ei riitä.

Joskus anekdootit kertovat enemmän kuin hyvät tiivistelmät ajattelijan tuotannosta. Pitäisi kertoa Zambranon kissoista. Voisi puhua myös joistakin myyttisistä tai traagisista hahmoista, jotka ovat ajattelijoiden seuralaisia: Nietzschen Dionysos, Zambranon Antigone... Joskus symboli enemmän kuin käsite toimii avaimena.

Voima joka tulvii

(Adorno)

Joillekin – niin kuin Theodor Adornolle – ajattelu on identifioimista. Sodanjälkeisen maailman ajattelu työskenteli omassa haudassaan, järkyttyneenä Hiroshimasta ja Auschwitzista. Adorno näki, että vaikka ajattelu on identifioimista, jokin jää ajattelussa jää identifioimisen ulkopuolelle. Ulkopuolelle jäävä on ero, ei-identiteetti.

Monet olivat jo tässä vaiheessa hylänneet dialektiikan, mutta Adorno näki ja koki, että dialektiikka on tietoisuutta tästä ei-identiteetistä. John Holloway tulkitsee Adornoa sanoen, että me olemme ei-identiteetti, jotain jota ei voi käsitteellistää eikä määritellä. Me olemme Hollowayn mukaan ”voima, joka menee yli, voima joka sanoo kaikkea identifioimista vastaan, voima joka tulvii”. Holloway samastaa tämän voiman luovuuteen ja johdonmukaisesti identiteetin luovuuden kieltämiseen.

Jos Holloway vie Adornoa omaan suuntaansa, radikalisoi entisestään hänen ajatteluaan, myös minä menen yli, tulvin Hollowayn reunojen yli: ei-identiteetti ei ole vain me, se ei ole vain meissä ihmisissä, vaan myös asioissa ja ideoissa. Rakkaus tai kauneus eivät alistu käsitteelliseen haltuunottoon. Monet ajattelijat ovat osoittaneet, että ehdottomat vastakkaisuudet ovat fiktio ja sekin todistaa, ettei asioita ja oliota ole helppo identifioida, vaikka ei olisikaan kyse tottelemattomista ja uppiniskaisista ihmisistä.

Vaikka dialektinen ajattelu ajautui kriisiin ja identifioiminen koettiin mahdottomaksi, ihmiset yhä tahtovat tunnistaa, määritellä ja käsitteellisesti hahmottaa. Siihen on ainakin kaksi syytä. 1) Olemme tottuneet määrittelemään, siihen olemme oppineet. 2)On pelottavaa olla määrittelemättä.

Ei-identiteetti, ero, voima joka menee yli, luo maailmaa ja luo itseään, on meissä itsessämme jotain, jota on syytä vaalia ja kehittää. ”Kehittäkää oikeutettua outouttanne”, René Char kirjoitti. On syytä rohkaista itseään kohtaamaan maailmat ja toiset ihmiset ilman määritelmiä.

Huomautus Hollowaysta

Holloway, irlantilaissyntyinen filosofi (lakimies ja yhteiskuntatieteiden tohtori), on kirjaimellisesti yksi aikamme vallankumouksellisimmista ajattelijoista. Sanon ”kirjaimellisesti”, koska hän on kehittänyt ajatteluaan vuodesta -91 lähtien kosketuksessa Chiapasin zapatisteihin. Holloway haluaa muuttaa maailman ja hän ei elättele enää kuvitelmaa, että se tapahtuisi ”ottamalla valta”.

Huomautus dialektiikasta

Hegelistä lähtien dialektiikka ei merkinnyt enää ”keskustelua” tai yksinkertaisesti kahden tai useamman erilaisen näkemyksen rinnastamista, asettamista vastakkain. Logiikasta irtaantunut dialektiikka ei ollut enää pelkästään ihmisten välistä toimintaa, vaan historialliset tapahtumat tulkittiin dialektisesti. Vaikka Marx eteni aivan toiseen suuntaan, hänenkin ajattelussaan (materialistinen dialektiikka) historia etenee dialektisesti ristiitojen kautta.

Muistan lukeneeni Neuvostoliitossa julkaistuja teoksia, jotka sovelsivat tätä ”logiikkaa”, marixilaista dialektiikkaa, ei vain ihmiskunnan historiaan, vaan myös luontoon, koko kosmokseen. Tässä seurattiin ilmeisesti Engelsin ajatuskulkuja. En tiedä kuinka uskollisesti.
Kuuluisan Frankfurtin koulun, kriittisen teorian edustaja, Theodor Adorno, kehitti uudenlaista dialektiikkaa, jolle hän antoi nimityksen negatiivinen dialektiikka. Siinä teesin ja synteesin kautta ei kuljeta enää synteesiin, vaan ristiriita jää.

Jos emme voi keskustella voimasta, joka tulvii yli (koska se on käsitteellistä haltuunottoa pakenevaa), voimme puhua ehkä jostain muusta: puhumisen mahdottomuudesta, vallasta joka tahtoo pyyhkiä erot pois, ajattelun luonteesta ja paikasta katastrofin jälkeen...

Ihminen lakina

(Zhuangzi)

Zhuangzi puhui aidosta, elämää ruokkivasta toiminnasta, joka huolehtii elämän omasta liikkeestä. Tällainen välittäminen, ravitseminen, välttää sen, että vaivutaan ”ihmisen maailmaan” (ren). Zhuangzi oli uskonnollinen ajattelija, joka ajatteli, että oikea, elämää palveleva toiminta on Taivaan synnyttämää. Taivas asettui ”ihmisen maailmaa” vastaan; ihminen tai ihmisen maailma oli elämän liikkeen sammumista, rappeutumaa.

Pierre Hadot on kiinnittänyt huomiota siihen, että myös Euroopassa antiikin ajattelijat yrittivät ylittää antropomorfisen ja ihmiskeskeisen näkökulman, kohottaa vision ja kokemuksen ”kosmiseksi”. Esimerkiksi Epikuros: harvoissa häneltä säilyneissä teksteissä on nähtävissä voimakas kamppailu ”ihmisten maailmaa” ja ”kulttuuria” vastaan.

Myöhemmin kristillinen teologia halusi luoda ihmiskuvan, kiinnittää ihmiseen tietyn pysyvän merkityksen. Tästä syystä esimerkiksi Tuomas Akvinolainen, Aristoteleen tulkitsija ja soveltaja, arvosteli voimakkaasti esikuvansa ajatusta, ettei ihmisellä ole omaa, ihmiselle ominaista ”operaatiota” (ergon, työ), siis olemusta. Varsinkin uuden ajan myötä ja antropologian sekä Immanuel Kantin ajattelun myötä syntyi ajatus Ihmisestä – joka enemmänkin kuin luomakunnan kruunu ja kaiken mitta, myös päämäärä. Ihmisestä tuli laki.

Vaikka länsimainen ajattelu on yrittänyt irtaantua ihmisestä lakina, on tietty ihmiskeskeisyys säilynyt ja pysynyt myös esteenä. Meille alkaa olla vaikeaa käsittää Zhuangziin ajatuksia.
Ongelma on silti yksinkertainen. Ihminen tekee koko ajan maailmastaan ”inhimillistä”, oman kuvansa mukaista muokaten samalla omaa kuvaansa kiinnittyen siihen. Ihminen ikään kuin poimii maailmassa olevia esineitä, määrittelee niiden hyödyllisyyden itselleen ja sitä kautta niiden olemuksen. Tämä inhimillistäminen, arvottaminen, käyttöönotto ja välineellistäminen on tarpeellista, mutta samalla maailmaa kaventavaa. Maailmankuva – ihmisen suuri saavutus – on ihmistä ja maailmaa köyhdyttävä.

Vastavoima, vastaliike, tälle inhimillistämiselle ja maailmankuvan luomiselle on eräänlainen ”mystinen operaatio” (Heidegger puhuisi ehkä meditatiivisesta ajattelusta): keskittyminen nyt-hetkeen ilman käsillä olevan välineellistämistä, ilman suunnitelmia, ilman projekteja, voi avata näkemään maailman kokonaisuuden, kosmisen ulottuvuuden. Epäilemättä myös luonnontieteellinen, esimerkiksi tähtitieteellinen tutkailu, voi irrottaa antroposentrisyydestä. Aikanaan fysiikan harjoittamiseen onkin liittynyt tällainen henkisen harjoittamisen ulottuvuus.

Nyt voimme siis ymmärtää, miksi Nietzsche antoi eräälle nuoruuden teokselleen tämän nimen: Inhimillistä, liian inhimillistä. Hän ei sotinut ihmisiä vastaan, vaan Ihmistä vastaan. Ehkä se oli jopa taistelua ihmisten, tulevien, vapaampien ihmisten puolesta. Tehdä ihmisestä kaiken mitta – länsimaisen humanismin suuri motto, on tarkastettava, asetettava uudelleenarvionnin alle.

Vääränlaisen inhimillisyyden, antropologisuuden ja antroposentrisyyden, seuraukset näkyvät monessa paikassa. Miten osaisimme tästä irtaantua?