Suhde itseen, suhde toiseen

Seneca
 Filosofiakahvila 5.11./6.11./7.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Kun puhun suhteesta itseen ja suhteesta toiseen, en puhu mistään psykologisesta tai sosiaalipsykologisesta ilmiöstä, vaikka epäilemättä näitä suhteita voidaan kuvata monella tavalla, myös unohtaen niiden filosofiset (ontologiset tai eettiset) ulottuvuudet. Suhde itseen ymmärretään usein filosofiassa refleksiivisyydeksi. Refleksiivinen tutkii omaa suhdettaan johonkin kohteeseen, esimerkiksi omaan itseen. Refkeksio on ajattelua suhteessa omaan itseen, oman olemuksen pohdiskelua.

Mutta kun Seneca halusi olla itsensä ystävä, se on jotain enemmän. Kun ihminen on itsensä suhteen veistäjä, hän asettuu etäisyyden päähän itsestään ja arvioi, mihin asettaa taltan. Silloin hän on itsensä suhteen taiteilija; hän ei vain arvioi ajatustaan. Suhde itseen ja suhde toiseen ovat nähdäkseni eettisyyden kenttää. Näitä suhteita voi kuvailla monenlaisen terminologíoiden avulla, mutta kun kuvaamme niiden esteettisiä mahdollisuuksia, mahdollistamme näkökulman, joka on irtaantumista meitä määrittävistä kaavoista ja kategorioista. Kun puhumme näistä suhteista poliittisina, tuomme esiin ulottuvuuksia, jotka unohdamme, jos katsomme tavanomaisten moraalisten termien kautta.

Voimme nähdä suhteessa itseen politiikan, vaikka sitä määrittelisi itsekunnioitus – ja se olisi kaiken uurastuksen tarkoitus. Kun Immanuel Kant puhui itsekunnioituksesta, sen vastakohdaksi määrittyi orjamaisuus, kyvyttömyys arvostaa itseään ja siitä seuraava omien oikeuksiensa väheksyminen. Orjamaisuus, omien oikeuksiensa unohtaminen, on moraalista epäonnistumista.  Itsekunnoitus on poliittista.

Kun puhun suhteesta itseen ja toiseen, puhun usein itseensä vaikuttamisen keinoista, tekniikoista. Jos vaikutan itseeni, luon itselleni esimerkiksi mielenrauhaa, vaikutan myös suhteeseeni toiseen. En ole ehkä niin kärttyisä. Toinen ei ehkä ole minulle vihollinen, vaan keskustelukumppani, jonka kanssa teen töitä, vaikutan itseeni. Olen puhunut myös mahdollisuudesta, että filosofía kriittisen ajattelun muotona on tällainen tekniikka.

Kirjoitin joskus: Kritiikki tulee minätekniikaksi erityisesti silloin, kun itsensä harjoittaja luo itseensä poliittista suhdetta. Meitä ohjaava puhe – papin, mainoksen, johtajan – ei ole vain väitteitä asiantilasta. Jos joku haluaa kuulua itselleen ja ajatella itse, hän ei tarkista vain väitteiden todenmukaisuutta. Edessä on kuva, mainos, joka ei vain väitä tuotteen parantavan elämää; se näyttää mitä pitäisi rakastaa. Kriitikko kysyy: ”Mikä sinä olet minua ohjaamaan, tulkitsemaan haluani, määräämään mitä teen tai mitä puhun?”

Kun siis puhun suhteesta itseen ja toiseen, en tavoittele ymmärrystä sanan nykyaikaisessa merkityksessä. En yritä tulkita itseäni; päämäärä ei ole oman itsen hermeneutiikka – vielä vähemmän yritän tulkita toista. Kysyn, mitä olen itselleni, mitä olen toiselle ja mitä toinen on minulle. Nämä ovat eettisiä kysymyksiä, joilla on myös poliittisia vaikutuksia...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Itsekunnioitus

 

Emerson

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 17.11./18.11./19.11.

Kristityt käyttivät sanaa humilitas, nöyryys; heille se oli suhde itseen, jossa oma itse poljetaan mahdollisimman alas. Nöyrä alentaa itseään. Nöyryys oli oman tahdon arvon ja merkityksen mitätöimistä. Se ei ollut pelkästään alistumista (subditio) tai passiivisuutta, vastarinnan hylkäämistä (patientia), sillä nöyrä sanoi: ”En tahdo tahtoa.”

Friedrich Nietzsche kysyy teoksessaan Hyvän ja pahan tuolla puolen, mitä on jalous. Vastaus on mielenkiintoinen. Jaloksi eivät tee tietynlaiset teot. Olennaisempaa on usko. Nietzsche kirjoittaa: ”Jalo sielu kunnioittaa itseään.” Jos joku on tälla tavalla jalo, se ei ole mikään pieni saavutus. Se ei ole pieni saavutus vain siksi, että monilla ihmisillä on taipumus halveksia ja alentaa itseään. Koko kulttuuri sotii tällaista pyrkimystä vastaan. Nietzsche on kapinallinen.

Kaikenlainen itsensä rakastaminen ja itseensä luottaminen on alennettu eurooppalaisessa kulttuurissa, myös filosofiassa. Yksi sankarillinen poikkeus oli Ralph Waldo Emerson (1803-1882), jota Nietzsche luki. Jaloa erottavan uskon ja itsekunnioituksen teema löytyy Emersonilta. Hän puhui itseluottamuksesta käyttäen sanoja self-reliance ja self-trust, mutta myös sellaista ilmaisua kuin believe on one´s thought (uskoa omiin ajatuksiinsa).

Termi self-reliance ei ole sattumanvarainen. Reliance merkitsee luottamusta, mutta siitä juontuu myös sana reliant, joka merkitsee sitä, että on riippuvainen jostakin. Verbi rely (on) on luottamista, mutta myös riippuvaisuutta jostakin. Itseluottamus – sillä tavalla kuin Emerson sen ymmärtää – on tukeutumista itseensä, riippumattomuutta ja itsenäisyyttä. Monesti hyve on vain konformismia, mukautumista. Emerson tekee itseluottamuksesta hyveen ja asettaa sen mukautumista vastaan. 

Itseluottamus oli hyve Emersonille, mutta kauan se on ollut pikemminkin pahe. Kun varhaiskristityt tekivät itsessään kulttuurivallankumousta, he asettuivat erityisesti kreikkalaista itseluottamusta vastaan. Kristityt eivät halunneet luottaa itseensä, vaan Jumalaan. Tämä luottamus oli – ainakin joissakin tapauksissa – eräänlaista rohkeutta. Parhaat kristityt luottivat  Häneen myös Tuomiopäivänä niin kuin näemme Johanneksen ensimmäisestä kirjeestä. Myös marttyyrit todistavat tästä luottamuksesta. Kristittyjen elämä kuitenkin muuttui nopeasti ja luottamuksen sijalle tuli enenevässä määrin pelko. Ihmisen tulee vapista ja totella. Pelastusta ei voi etsiä omin päin; ihminen tarvitsee pastoria. Jos ihminen ei voi luoda itse luottamuksellista suhdetta Jumalaan, hänen on tehtävä itsestään valvonnan kohde, sillä itsestä löytyy vain pahaa. Omaan itseen ei voi luottaa. Itseluottamuksesta tuli ylimielisyyttä.

”Jalo sielu kunnioittaa itseään”, kirjoitti Nietzsche, papin poika. Kristitty, joka soti ylimielistä luottamusta ja itseluottamusta vastaan, kunnioitti Jumalaa ja uskonnollista auktoriteettia. Kunnioituksen merkki oli totteleminen. Nietzsche yritti palauttaa kunnian itsekunnioitukselle.

Oliko hänen tehtävänsä mahdoton? Oliko tehtävä seurausta hulluudesta tai aivokasvaimesta? Nietzsche kehotti ajattelemaan ja oppimaan toisella tavalla, jotta me voisimme jonain päivänä tuntea toisella tavalla. Näin hän kirjoitti jo varhaisessa teoksessaan Morgenröte...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Täydellisyys

 

Cavell

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 10.11./11.11./12.11.

Epäilijä ja maailmaa nähnyt ironikko meissä sanoo: ”Naurettava se, joka pyrkii täydellisyyteen.” Koko ajatus voi olla kestämätön filosofisesti. Jotta voisi löytää tai saavuttaa täydellisen kauneuden tai onnen, pitäisi olla mahdollista luoda ideaali täydellisestä onnesta tai kauneudesta. Mitä sana täydellinen merkitsisi? Kauneudessa ei olisi yhtään ”virhettä”.         

Leikkikäämme ja kuvitelkaamme silti, että joku pyrkii jonkinlaiseen moraaliseen täydellisyyteen. Tosiasiallisesti filosofiassa on ismi nimeltään perfektionismi (perfectionism), joka on moraali- ja yhteiskuntafilosofian suuntaus (ei voi puhua opista, kun sen edustajiksi katsotaan niin erilaisia ajattelijoita kuin Aristoteles, Spinoza, Marx, Emerson). Minun on vaikea ajatella, että on olemassa ihmisluonto, jonka tuntemus auttaisi meitä kohti täydellisyyttä, mutta hyväksyn ajatuksen itsensä kehittämisestä. Stanley Cavell (1926-2018) oli yksi viimeisistä ihailtavista ”perfektionismin” edustajista. Cavellin ja hänelle tärkeän ajattelijan, Ralph Waldo Emersonin, tekstit ovat opettaneet minulle jotain täydellisyydestä. Moraalisesti itseään kehittävän mielessä oleva täydellisyys ei ole aina sitä mitä sen kuvitellaan olevan.

Itsensä kehittäjän tavoittelema täydellisyys ei ole välttämättä luonteen moitteettomuutta. Tavoiteltu täydellisyys on joskus itsesuhteen täydellisyyttä. Yksi mahdollinen haluttu itsesuhteen malli on ystävyys. Voi olla, että itsensä ystävä näkee itsessään vikoja ja epätäydellisyyttä, mutta hyväksyy ne.

Täydellisyys – vaikka se olisi luonteeltaan moraalista – ei ole aina ole ymmärretty tekojen tai luonteen hyvyydeksi. Se voi olla kykyä omaksua tietynlainen asenne, kykyä suhtautua ulkoiseen maailmaan, ympäristöön, erityisellä tavalla. Mielenkiintoinen esimerkki on  Hugo of St.Victor, munkki joka eli 1100-luvulla Englannissa. Hän  kirjoitti, että mies joka pitää kotimaataan suloisena, on vielä aloittelija (tender beginner). Sen sijaan se, jolle mikä tahansa maaperä on niin kuin synnyinseudun maa, on jo vahva. Täydellinen on Hugo of St.Victorin mukaan ihminen, jolle koko maailma on vierasta maata.

Vaikka yhä pitäisimme epäilyttävänä koko sanaa, voimme katsoa asiaa toisesta näkökulmasta, oppia ehkä jotain. Kaikki tuntevat ihmisiä, jotka ovat täydellisyyden tavoittelijoita. Ehkä osa meistä kuuluu heihin. Tiedämme, että täydellisyyden tavoittelija – oman itsensä, puolisonsa tai kodin täydellisyyden huolellinen valmistelija – kärsii usein. Hän kärsii, koska jokin on aina vialla. Koti on epätäydellinen ja varsinkin puoliso on epätäydellinen. Täydellisyyden ymmärtäminen itsesuhteeksi tai erityisenlaiseksi kypsyydeksi niin kuin Hugo of St.Victorin tapauksessa auttaa katsomaan asiaa edistyksen ja itsensä kehittämisen näkökulmasta.

On hyvä katsoa itseään, tutkailla missä on. On syytä arvioida, kuinka kaukana olemme maalista. Ei ole välttämättä hyvä ruoskia itseään, jos maali näyttää olevan kaukana ja huomaa olevansa aloittelija. On hyvä haastaa itseään, mutta itseään pitää myös kannustaa. Itseään ei tarvitse rangaista. Itseä voi onnitella siitä, että vielä on paljon tekemistä, paljon oppimista.

Kun vertailemme ihmisiä, synnytämme usein harhaisia mielikuvia. Me saatamme esimerkiksi katsoa astrofyysikkoa ja ihailla hänen tietämyksensä määrää. Epäilemättä hänen tietonsa ovat runsaat verrattuna omiimme, mutta todella ihailtavaa on usein heidän asenteensa oman tietonsa rajallisuuden edessä. He ihmettelevät ja ovat uteliaita, koska heidän näkökulmastaan on niin paljon, mitä ei vielä tiedetä. Voisimme ottaa oppia. Voisimme katsoa täydellisyyttä onnellisesti tavoittamattomana maalina. Voisimme kiittää itseämme ja toisia askeleista, jotka ainakin nyt näyttävät edes jonkinlaisilta edistysaskeleilta...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä sanoa itselleen?

(Rainer Maria Rilke)
Aiheena Torre del Marissa 14.9.

Mitä sanoa itselleen? Tähän kysymykseen ei voi vastata suoraan, ilman että puhuu siitä miten tulisi sanoa.

Ei ole pakko kuunnella sisäistä ääntä, sitä jonka sisäisti jo lapsena. On silti tärkeää toimia suhteessa itseensä, puhua itselleen, sanoa olennaisia asioita. Vaikeus on itsensä kuuntelemisessa ja itselle kohdistetun sanan erottaminen tuosta sisäisestä äänestä. Itselle sanominen ei merkitse vain tietämistä; se tarkoittaa, että vielä sanoo tietämänsä itselleen, muistuttaa siitä, sanoo sen itselleen auttaakseen itseään.

Olen ajatellut – niin kuin muutamat muutkin – että olisi oltava itsensä ystävä. Ystävyys, tuo muodoton suhde, suhde ilman kulttuuria, voi olla malli. Tarkoitan, että ystävyys, joka ei ole valmiiksi koodattu, yhtä säädelty kuin jokin muu suhde, voi olla vapaampi ja siksi myös sisältää jotain rikasta. Se mitä se voi sisällyttää itseensä, on haastaminen ja kannustaminen.

Lopulta ne, jotka filosofoivat ystävyydestä, sisällyttävät siihen paljon, sille annetaan suuri merkitys. Se voi saada tällaisen merkityksen joidenkin käytäntöjen, esimerkiksi haastamisen ja kannustamisen avulla. Sen jälkeen se voi olla malli, jotain jota voi käyttää muuallakin, esimerkiksi opetuksessa tai kasvatuksessa; opettaja voi ottaa tehtäväkseen haastaa ja kannustaa. Mutta jos tällainen vaativa ystävyys on myös suhde itseensä, itselleen ei voi puhua vai pehmeitä, itseään ei voi vain lohduttaa ja silitellä.

Liittäisin haastamiseen ja kannustamiseen silti kolmannen elementin, ystävyyden kolmannen ulottuvuuden. Ihan pelkästään siksi, että kokemus opettaa ystävyyden olevan muutakin kuin tällaista ankaruutta, jotain nautinnollisempaa. Ystävät, ystävyys voivat pelkän olemassaolon kauttaa näyttää, että tässä ja nyt on jotain ilon aiheita; se auttaa rakastamaan mitä on käsillä.

Mitä sanoisin itselleni itseäni auttaakseni, tullakseni itseni ystäväksi? Rainer Maria Rilken runo Apollo ilmaisee ensimmäisen asian, haasteen: ”Sinun on muutettava elämäsi.” Jos haastan itseni näin, on minun myös kannustettava, sanottava: ”Sinä kykenet, olet vapaampi kuin kuvitteletkaan, löydät voimia jos ponnistat.” Minun on lisättävä, sanottava itsellesi, muistutettava itseäni siitä mikä on hyvää ympärilläni, myös siitä mikä on hyvää minulle. Nietzsche kirjoitti usein kirjeissään: ”Mihi ipsi scripsi” (Olen kirjoittanut vain itselleni). Tämä itselleen puhuminen, sanominen itselle, on yksi olennainen ulottuvuus filosofisessa elämässä.

Mitä olen itselleni sanonut? Olenko kysynyt tarpeeksi usein, miten olen tänään toiminut ystävyyttä vastaan? Olen sanonut, esimerkiksi, Bachelardia lainaten: ”On parempi elää väliaikaisuudessa kuin lopullisuudessa.” Se on nietzscheläinen lause, sillä Nietzsche tiesi ja opetti, että käärme, joka ei voi vaihtaa nahkaansa, kuolee ja sama tapahtuu hengelle. Se että itseään tästä muistuttaa, itsensä vie väliaikaisuuteen, keskeneräisyyteen, epälopullisuuteen, on yritystä huolehtia itsestään. Itselleen puhuminen, itsestään huolehtiminen, ystävyys itsensä kanssa, ei ole itsekkyyttä; se on suurin lahja jonka voi antaa. Itsensä harjoittaminen ei sulkeutumista itseensä, toisen unohtamista, maailmasta vetäytymistä, vaan päinvastoin asioiden ottamista huomioon, huomion kiinnittämistä maailmaan, tapa olla maailmassa, tapa toimia ja luoda suhde toiseen.

Itsensä ystävä ei ole joku, joka vain ajattelee etuaan, omii itselleen; suhde itseen heijastuu ulos, ilmenee suhteessa toiseen. Aina, hyvässä ja pahassa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Itseluottamus eettisenä käsitteenä

(Ralph Waldo Emerson)

Ralph Waldo Emerson (1803-1882) julkaisi esseensä Self-Reliance (Itseluottamus) vuonna 1841, vaikka sen teema oli ollut hänen puheissaan esillä jo 1830. Esseisti, luennoitsija ja runoilija ilmaisi tässä kirjoituksessa keskeisimpiä ajatuksiaan. Vaikka teksti on liitettävissä demokratian henkeen, kiinnitän huomiota erityisesti itseluottamukseen eettisenä käsitteenä Emersonin ajattelussa.

Itse sanavalinta on huomionarvoinen. Emerson käyttää myös ilmaisuja self-trust (itseluottamus), trust thyself (luota itseesi) ja believe on one´s thought (uskoa omiin ajatuksiinsa). Termi self-reliance on tuskin sattumanvarainen. Reliance merkitsee luottamusta, mutta siitä juontuu myös sana reliant. Reliant on merkitsee sitä, että on riippuvainen jostakin. Verbi rely (on) on luottamista, mutta myös riippuvaisuutta jostakin. Itseluottamus – sillä tavalla kuin Emerson sen ymmärtää – on tukeutumista itseensä, riippumattomuutta ja itsenäisyyttä.

Monesti hyve on vain konformismia, mukautumista. Itseluottamus on vastahakoisuutta suhteessa mukautumiseen. Emerson tekee itseluottamuksesta hyveen ja asettaa sen mukautumista vastaan. Käsite liittyy individualismiin, mutta kyseessä ei ole narsistinen individualismi, vaan kyky ja voima elää omalla tavallaan, ei niin kuin muut sanovat. Suuruus ja yksilöllisyys ovat käytännöllisesti katsoen synonyymit Emersonin ajattelussa.

Itseluottamus hyveenä ja suuruus ilmenevät siinä, mitä ja miten ihminen puhuu. Emerson toteaa, että Mooses, Platon tai Milton eivät välittäneet perinteestä ja he puhuivat mitä he itse ajattelivat, eivät sitä mitä ihmiset ajattelivat. Mukautujien puheissa kaikki on valheellista; heidän totuutensa eivät ole kovin tosia. Omien ajatustensa sanojat ovat tietenkin vaarassa tulla väärinymmärretyiksi. Se ei tunnu haittaavan Emersonia. Suuruus – Sokrateen, Jeesuksen, Kopernikuksen tai Galileon – väärinymmärretään. ”Suuruus on olla väärinymmärretty”, Emerson kirjoittaa.

Itseluottamus on siis itsenäisyyttä ja totuudellisuutta, tukeutumista omaan ajatukseen, oman ajatuksen sanomista. Sen puute voi ilmetä esimerkiksi luottamuksena omaisuuteen ja hallitukseen, joka suojelee omaisuutta. Itseluottamus on siis erilainen suhde hallitukseen. Se on tietenkin myös suhde omaan itseen. Tämä on minusta erityisen mielenkiintoista itseluottamuksessa eettisenä käsitteenä: eettiseksi hyveeksi nähdään erityinen suhde itseen.

Toinen mielenkiintoinen asia tässä hyveessä on se, ettei hyve määrity normien mukaiseksi toiminnaksi, mukautumiseksi normeihin; se on päinvastoin kriittisyyttä normien suhteen. Siksi ajattelen, että vaikka Emersonista on tehty Yhdysvalloissa klassikko ja amerikkalainen oraakkeli, hänen ajatuksiaan ymmärretään vähän ja seurataan vähemmän. Yksi ”ymmärtäjä”, siis sellainen, joka ei imitoi, vaan on oma itsensä ja tekee kriittisyydestä hyveen, on Judith Butler: hänelle ”making trouble” ja ”staying in trouble” on hyve.

Emerson teki tarkkanäköistä, usein hyvin suorasanaisesti ilmaistua diagnoosia omasta ajastaan. Hän näki, että oli paljon lannistuneisuutta, toivottomuutta, epätoivoa. Tätä lannistuneisuutta ja alistuneisuutta vastaan hän asetti hyveensä, itseluottamuksen. ”Mikään ei voi tuoda rauhaa sinulle paitsi sinä itse”, hän kirjoittaa esseensä lopussa.