Näkymätön mies

(Ralph Ellison)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 6.3. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: 8-M eli Naiset ja muutos

1.Maailma on mahdollisuus

Kirjoitin toukokuussa 2012:

"Tottelemattomuus on muutakin kuin yksittäisen määräyksen noudattamattajättämistä. Se on haluttomuutta olla jonkun systeemin vankina. Ralph Ellisonin näkymättömän miehen taistelu ei kohdistu vain määräyksiin tai rajoituksiin. Hän sanoo:”I was looking for myself and asking everybody except myself questions which I, and only I, could answer.” (Etsin itseäni ja kysyin kaikilta muilta paitsi itseltäni kysymyksiä, joihin minä, vain minä, voin vastata.”) Tässä lauseessa, sen kapinassa, kieltäydytään muustakin kuin määräyksistä; siinä kieltäydytään hyväksymästä jokin ulkopuolinen tiedollinen auktoriteetti.

Emme alistu pelkästään noudattamaan lakia, vaan myös elämään systeemin mukaisesti: mukaudumme ja alistumme systeemiin, joka sitoo ihmisen identiteettiin. Ellisonin Näkymätön mies on kuvausta kamppailusta verkossa, jossa ihminen ei voi olla muuta kuin se mitä hänen identiteettinsä määrittelee.

Vain tottelemattomilla on tulevaisuus, sillä he muuttuvat."

Palasin Näkymättömään mieheen lokakuussa samana vuonna:

"Ralph Ellisonin näkymätön mies elää maailmassa, jossa hänet koko ajan määritellään ulkopuolelta. Musta mies Yhdysvalloissa elää sidottuna identiteettiinsä. Identiteetti, johon hänet halutaan sitoa, on tunnettu, valmis, kerta kaikkiaan ja kokonaan määritelty. Tällaisessa maailmassa – jos ihminen haluaa elää omaan elämäänsä, luoda oman itsensä – ihminen kamppailee määritelmiä vastaan ja taistelee saadakseen oikeuden olla erilainen. Kyse on oikeudesta muutokseen, oikeudesta olla olematta sama.

Jos tässä Ellisonin luomassa kuvassa maailmasta on jotain totuudellista, tämä ulkoista maailmaa koskeva totuus voisi muuttaa meitä. Meidän olisi mahdollisesti elettävä niin, että se muuttaa meitä. Silloin tämä totuus paljastaisi meille jotain vapaudestamme ja mahdollisuuksistamme niin kuin se teki romaanin päähenkilölle. Hän sanoo, kaikkien seikkailujen jälkeen: The world is a possibility if only you´ll discover it.”

2.Taistelu sairautta vastaan

Nimetön ja näkymätön mies oppii monenlaisia asioita. Varmasti siksi, että näkymättömänä hän kohtaa ankaria, äärimmäisiä kysymyksiä; hän ei paini vivahteiden kanssa. Hän sanoo löytäneensä hyvän ja pahan, rehellisyyden ja epärehellisyyden ongelmat. Kertoessaan tarinaansa hän on yrittänyt katsoa itsensä läpi ja hän tietää, että siihen liittyy vaara. Aina kun hän on ollut rehellinen, hän on ollut vihattu. Hän on ollut kaikken arvostetuin ja rakastetuin silloin, kun hän on ”oikeuttanut” muiden virheellisiä uskomuksia tai kun hän on antanut ihmisille virheellisiä vastauksia, sanonut sen mitä he ovat halunneet kuulla.

Hankaluus on siinä, että näin toimiessaan hän on joutunut tarttumaan itseään kurkusta, kuristamaan itseään. ”Kyllä, se teki heidät onnellisiksi ja se teki minut sairaaksi”, hän toteaa. Lopulta, viimeistään lopussa, kovassa paikassa, kohtaamme tämän kysymyksen: Miten hoitaa tällaista sairautta?

Vastaus on kaikkien edessä. Se on helppo. Jos sairaaksi tekee se miten elää, täytyy elää toisin. Vastaus on helppo, mutta ei ole helppo elää toisella tavalla. Ei ole helppo muuttaa tapojaan.

Näkymätön mies antaa silti meille näön, näkökulman, jopa aseita. Ensin täytyy olla tottelematon, kapinallinen: on vastattava itse. Toiseksi täytyy osata katsoa mahdollisuuksia, olla uskomatta välttämättömäksi kaikkea mitä sanotaan välttämättömäksi.

Ellisonin sankari ei syytä ketään, ei väitä, että ongelma on hänen itsensä ulkopuolella, ainakaan kokonaan. ”Pimeydestä” on ainakin puolet hänen sisällään. Taistelu käydään itsen kanssa.

Sankari katsoo itsensä läpi ja oppii ymmärtämään paremmin mikä on hänen suhteensa maailmaan ja maailman suhde häneen. Näin hän sanoo. Lukijalle se asettaa filosofisen kysymyksen siitä, mikä on totuuden hedelmällisyys, mikä on sen suoma apu taistelussa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Ajattelu, käsitteet, elämä

(George Canguilhem)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 6.3. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Suukapulalaki yms.

Ikivanha teema, kysymys ajatuksen ja elämän välisestä suhteesta. Joskus kohtaa vieläkin näkemyksiä, joista kuulee, että sielu ja ruumis on erotettu toisistaan. Vieläkin kuulee väitteitä, joiden mukaan ajatus on jotain elämästä erillistä, jotain korkeampaa; se on tullut hillitsemään eläimellisen elämän impulsseja. Tartun tähän teemaan voidakseni lähteä liikkeelle, pysyäkseni liikkeessä, voidakseni sanoa jotain ajattelun tärkeydestä...

a)Käsite ja ongelma

Mikä on käsite? On mahdollista sanoa, että se on sanan tai ilmaisun merkityssisältö. Tämä ei merkitse sitä, että se olisi sama asia kuin sanan määritelmä, mutta käsite on vähintään sana ja sen määritelmä, niiden yhdessä muodostama kokonaisuus. Havainnollisten esimerkkien avulla voi huomata, ettei tässä sanottu vielä näytä, miten käsitteet toimivat. Hyvinkin ulkoiset maailmaa koskevat havainnot ovat käsitteellisiä yksinkertaisesti siksi, että ihminen järjestää asioita käsitteellisesti – ja nämä käsitteelliset järjestelyt toimivat selityksinä joillekin asioille.

Esimerkki 1: Näemme auton. Näkemämme auto ei ole mikä tahansa auto; se on poliisiauto. Se selittää sen aiheuttaman metelin ja jopa sen värin. Käsitteellinen hahmotuskyky tässä tapauksessa saattaa synnyttää tietynlaisia reaktioita, varovaisuuden lisääntymistä jne.

Esimerkki 2: Monimutkaisemmissa järjestelyissä kuten juridiikassa näemme, että lakitekstissä tehdään samaa kuin tieteessä tai filosofiassa: termit määritellään. Se ei tietenkään tee lakitekstistä tieteellistä; tämä käytäntö on vain järjestelty niin, että siinä tehdään jotain samantapaista kuin tieteessä (osittain samasta syystä).

Esimerkki 3: Käsitteet tieteissä. Tukeutuen osittain George Canguilhemin tieteenfilosofiseen ajatteluun (historialliseen epistemologiaan) voi sanoa, että tieteessä käsite kytkeytyy aina ongelmaan; se ilmaisee ongelman. Tässä tullaan jo lähemmäksi toisenlaista käsitteen määritelmää; se on enemmän kuin merkityssisältö erotettuna esimerkiksi elämyksen kautta käsitetystä ei-kognitiivisesta sisällöstä. Tämä toinen määritelmä voisi olla vaikka seuraavanlainen: Käsite on mentaalinen konstruktio tai projektio, jonka kautta ymmärrämme kokemuksiamme.

Canguilhemin hengessä tekemäni huomio sisältää jo sinänsä mielenkiintoisen käsitteen, ongelman.  Jos ja kun käsite kytkeytyy ongelmaan, käsitteen toiminta maailmassa muodostuu erilaiseksi. Sen toiminta ei pysähdy silloin siihen mihin se pysähtyy, kun kyseessä on ihmisen käsitteellisistä järjestelyistä erilaisissa käytännöissä (paloauto, juridiikka). Käsite tuo esiin – se ikään kuin ehdottaa – ongelmia. Siihen liittyy aina kysymys tai kysymyksiä. Käsitteen määritteleminen merkitsee ongelman muotoilemista.

Käsitteiden historia (jollaiseksi Canguilhem käsitti tieteen historian) voi tuoda esiin yllättäviä, lähes ”skandaalimaisia” asioita. Refleksin käsite – sen kehittyminen – liittyi ongelmaan, joka koski tahdonalaisten ja tahdottomien liikkeiden tai toimintojen erottelua. Tämä ongelma kytkeytyi luonteeltaan vähemmän tieteelliseen kysymykseen syyllisyydestä ja vastuusta, sillä tämä erottelu oli tehty muualla kuin fysiologiassa: erottelua oli tulkittu uskonnollisesta, eettisestä ja juridisesta näkökulmasta.

Käsite ”tekee” eri asioita, kun se kytkeytyy ongelmaan, mutta tämä ei merkitse, että näin tapahtuu vain tieteissä. Ihminen on ajattelevana olevana ongelmien luoja. Joku liikkuu metsässä ja liikkuessaan väistää puita, kiviä jne. Hänellä on erityisiä vaikeuksia; täytyy ylittää joki. Vuosien ajan hän ylittää joen kastellen itsensä. Aika ajoin hän sairastuu tämän seurauksena. Ajattelevana olentona hän voi pysähtyä, ajatella, tehdä joenylityksestä ongelman.

Tässä tapauksessa se saattaa saada seuraavan kysymyksen muodon: ”Onko minun pakko kastella itseni ja vaarantaa siten terveyteni?” Ongelma on vastaus tilanteeseen. Se ei ole välttämätön, väistämätön reaktio; se ei ole kiroilua. Ongelma on tilanteen avaamista, elämän avaamista määrittelemättömälle tulevaisuudelle, koska se on tavanomaisen keskeytymistä. Enää ei jatketa samalla tavalla, aina kengät kastellen. Kysymyksessä oleva sana ”pakko” on jo menettänyt voimansa.

Kysymykseen voi antaa monenlaisia vastauksia. Toinen joenylittäjä päättää rakentaa talonsa uuteen paikkaan, lähemmäksi työmaata tai metsästysmaita. Toinen taas päättää rakentaa sillan. Olennaista ei ole nyt arvioida, onko tuo tai tämä vastaus oikea. Huomaamme, että vastaukset – aivan erilaiset – liittyvät samaan ongelmaan. Vastaukset ja niiden vaikutukset voivat olla syvällemeneviä; ne muuttavat koko elämäntavan. Elämäntapa on käsitteellistä: käsitteellisesti hahmotettua ja muokattua.

Ajattelu on elämää, se muokkaa sitä. Jos tahdomme uudenlaisia vastauksia, meidän täytyy keksiä uudenlaisia kysymyksiä. Uudenlaiset kysymykset vaativat uudenlaista käsitteellistämistä.

b)Filosofia ja elämäntapa

Jos puhumme käsitteistä näin, on vaikea käsittää, miten filosofia eroaisi tieteistä sen takia, että filosofia olisi käsitteiden luomista ja tieteessä luotaisiin jotain muuta (Deleuze ja Quattari puhuvat funktioista). Kysymykseni ei kuitenkaan koske tätä. Deleuze´n ja Quattarin määritelmä filosofialle on tämä: Filosofia on käsitteiden luomista. Tämä määritelmä näyttää sotivan Pierre Hadot´n käsityksiä vastaan. Hadot puhuu antiikin filosofiasta ja määrittelee sen ensisijaisesti elämäntavaksi – valituksi elämäntavaksi.

Määritelmien vastakkaisuutta, keskinäistä sotaa, tukee Hadot itse. Hän tuntuu irtisanoutuvan jyrkästi Deleuze´n ja Guattarin käsityksestä. Sota on silti näennäinen. Deleuze ja Quattari viittaavat teoksessaan (Mitä on filosofia?) Nietzschen käsitykseen siitä, että filosofia on ”olemassaolon mahdollisuuksien luomista”. Vaikka sitä ei sanota suoraan, se samastuu käsitteiden luomiseen. Deleuze sanoo Maurice de Gandillacille omistetussa kirjoituksessa (1985) hyvin suoraan: ”Filosofiset käsitteet ovat luojalleen ja vastaanottajalleen myös elämisen muotoja...”

Voimme siis esittää väitteen, että nämä kaksi määritelmää filosofiasta eivät ole keskenään ristiriidassa, vaikka ne ovat hyvin erilaiset määritelmät. Voimme sanoa myös (kiinnittymättä Deleuze´n käsitykseen käsitteistä), että käsitteet ja elämäntapa kiinnittyvät yhteen. Niin kuin sanoimme: elämäntapa on käsitteellistä. Voimme siis kysyä, mikä on filosofian ja elämäntavan suhde. Voimme sanoa niin kuin Hadot antiikin filosofiasta, että on filosofia on elämäntapa. Mutta millainen elämäntapa? Jos vastaamme, että siinä filosofiset käsitteet muokkaavat elämäntavan, järjestävät elämän, emme sano paljon mitään, jos emme erikseen onnistu määrittelemään, mikä kussakin tapauksessa tekee käsitteistä filosofisia. On muutakin ajattelua kuin filosofista ajattelua.

c)Ajattelusta huolehtiminen

Edeltävän pohjalta nousevat kysymykset saavat minut tekemään luonnoksen, joka on enemmän ehdotus kuin hypoteesi. Se on ehdotus siitä, millaisen tehtävän tai roolin filosofia voisi ottaa suhteessa käsitteisiin, ongelmiin ja elämäntapaan.

On mahdollista sanoa, että filosofia on käsitteiden luomista. Käsite on ongelman muotoilemista, ja ongelma on tilanteen avaamista, sen tekemistä ei-annetuksi. Se mitä elämämme on, miten sitä elämme, on sidoksissa siihen, millaisia ongelmia asetamme ja miten muotoilemme kysymyksen. Jos filosofia tahtoo kysyä, miten pitäisi elää, se joutuu tarttumaan käsitteisiin ja luomaan uusia. Jos ajattelulla ja sillä millaisia ongelmia asetamme, on seurauksia ja vaikutuksia elämässämme, on syytä kiinnittää huomiota ajatteluun, yrittää vaikuttaa siihen. Tämän pyrkimyksen nimi on kritiikki ja sen väline filosofia.

Filosofian rooli on käsitteiden luominen, jotta voitaisiin esittää uusia kysymyksiä. Niitä on syytä esittää, jos tahdomme elää toisin. Elämää ei säädä ja säätele vain taloudelliset ja sosiaaliset olosuhteet, vaan myös ajatus. Siksi filosofian tehtävä on huolehtia ajattelemisesta.
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Lichtenbergin siemenet

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 27.2. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Vanhat ketkulit, uudet kujeet: lehdistö ja televisio

Georg Christoph Lichtenberg (1742-1799) oli saksalainen fyysikko, joka vuosikymmenien ajan kirjoitti muistikirjoja (hän käytti itse niistä anglofiili kun oli englanninkielistä termiä waste books, suomentajan ehdotus on ”töherryskirjoja”). Ne julkaistiin postuumisti. Jotkut antoivat jo kauan sitten hänelle arvoa, muun muassa Kant, Goethe, Schopenhauer, Nietzche ja Freud, mutta hänen arvonsa ja maineensa on vain kasvanut. Häntä luetaan ennen kaikkea kirjailijana, mutta hänen muistiinpanonsa ovat monta kertaa filosofisesti mielenkiintoisia.

Lichtenbergin katkelmista (joita myöhemmin on ehkä kyseenalaisesti nimitetty aforismeiksi) löytyy teräviä havaintoja ihmisistä: ”Korkein aste, jonne keskinkertainen henki voi kohota, jos omaa kokemusta, on lahja löytää heikkouksia ihmisistä, jotka ovat häntä arvokkaampia.” Löytyy myös wittgensteinilaista mielikuvitusta: “Jos enkeli joskus puhuisi filosofiastaan, monet lauseet kuulostaisivat uskoakseni samalta kuin kaksi kertaa kaksi on kolmetoista.” Uskoakseni tässä katkelmassa on koko Wittgensteinin myöhäistuotannon siemen. Jos filosofian pilkkaaminen on filosofoimista, Lichtenberg oli filosofi: ”Jo kauan olen ajatellut, että filosofia lopulta syö itsensä. Metafysiikka on jo osittain tehnyt näin.”

Jo näiden katkelmien perusteella voi sanoa, että Lichtenberg oli filosofi. On jopa täysin perusteltua sanoa, että hän oli edellä aikaansa. Metafysiikan tuhoaminen – tai hylkääminen – tuli monille paljon myöhemmin. Myös elämisen taidon opettajana hän poikkesi aikansa moralisteista. Yksi siteeratuimpia katkelmia on Lichtenbergin kolmannessa muodossa kirjoitettu omakuva, jossa sanoo, että vaikka hän monesti unohtaa joviaalisuuden ja keveyden, hän kunnioittaa näitä ominaisuuksia niinä, jotka ovat eniten antanut nautinnollisia hetkiä elämässä.

Tässä on kaksi mielenkiintoista asiaa. Hän tekee jovialisuudesta ja keveydestä hyveitä, kun yleensä sellaisista käytetään paljon juhlallisempia tai ylevämpiä sanoja. Toinen mielenkiintoinen asia on se, että tätä neuvoa, opastusta, hän ei anna saarnan muodossa. Hän vain muistuttaa itseään.

Minua kiinnostaa Lichtenbergin filosofoinnissa hänen genre, laji: fragmentti. Se tekee hänen filosofiastaan epäsystemaattista, tekisi mieli sanoa systeeminvastaista. Siinäkin hän oli edellä aikaansa, Nietzschen edeltäjä. Katkelmien epäsystemaattisuus, eräänlainen keskeneräisyys, tekee havainnoista ja oivalluksista siemeniä: ne jäävät lukijaan kehittymään ja synnyttämään asioita päinvastoin kuin systeemit, joiden sisään lukija joutuu pääsemättä ulos hengittämään.

Katkelmat olivat salaisia, itselle kirjoitettuja. Schopenhaueria mukaillen voi sanoa, että Lichtenberg ajatteli omasta puolestaan ja itseään varten. Tämä teki hänestä todellisen filosofin. Hän muutti itseään, ei muita. Eikä hän opettanut muille muiden filosofiaa. Lichtenberg valloitti itsenäisyyttä. Hänelle todellinen kuningas oli itsensä kuningas.

Olisiko mahdollista oppia jotain? Lichtenberg jätti kesken kaikki kirjahankkeensa, muun muassa fysiikan kirjan, joka olisi muodostunut vain kysymyksistä: tarkoitus oli lisätä levottomuutta, ei varmuutta. Osaisimmeko me myös kiinnittää huomiota pieniin asioihin niin kuin teki tämä herra? Osaisimmeko asettua ikkunan eteen ja tehdä havaintoja? Osaisimmeko nauraa? 

On täysin mahdollista, että minä imartelen itseäni tehdessäni Lichtenbergistä suuren filosofin, sillä hän kirjoitti: ”Kirja on peili; jos apina katsoo siihen, kuva ei voi olla apostolin. Meillä ei ole sanoja puhua viisaudesta tyhmän kanssa. Se on jo viisas, joka ymmärtää viisasta.”

Nyt kuitenkin siis tiedätte, kenen mukaan yksi kuun kraatereista on nimetty. Kierkegaard sanoi Lichtenbergistä: ”Kiitos tälle äänelle erämaassa.” Kiitos tosiaan.
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Askeesi ja politiikka

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 20.2. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Espanja NYT!

Varhaiskristityt harjoittivat asketismia: vetäytyivät yksinäisyyteen, koettelivat itseään. Kirkon kehittyessä kolmannella ja neljännellä vuosisadalla näihin harjoituksiin alettiin suhtautua epäluuloisesti ja torjuvasti. Yksi syy oli se, että askeetikko ei tarvinnut toista. Yksinäinen on liian itsenäinen. Tämä johti aikanaan uuteen yksinäisyyden ja asketismin vastustamiseen 1200-luvulla. Olen puhunut tästä aikaisemmin(keväällä 2013 otsikon Erakon katoaminen alla.) Toinen, vielä epäilyttävämpi torjuntaan syy saattoi olla se, että askeetikko pyrki pääsemään autuuteen, yhteyteen Kristuksen kanssa. Asketismi oli joskus suoranaista kapinaa kirkkoa, pastoraalista valtaa vastaan. Ainakin se oli toisenlaisen ohjauksen, toisenlaisen olemisen tavan hakemista.

Kristittyjen askeesi erosi tietenkin radikaalisti stoalaisten askeesista, mutta minua kiinnostaa nyt ajankohtaisempi kysymys, johon kristinuskon (mahdollisesti yllättävä) askeesin kohdistama torjunta liittyy. Emme ole alamaisia (latinalainen sana subditus oli se, jota käytettiin munkista, joka tottelee ja suvereenin hallitsijan alamaisesta) niin kuin kuninkaan edessä. Olemme kansalaisia, meistä on tehty kansalaisia. Tilanne on toinen. Mutta monet pienet ja suuret kapinalliset kohtaavat vaikeuden, joka nostaa esiin kymyksen askeesista.

Kun joku maa vapautuu tyrannista tai epäoikeudenmukaisesta järjestelmästä, ihmiset tarvitsevat muutakin kuin juhlaa. Vapautuminen ei ratkaise kaikkea. Täytyy oppia käyttämään vapautta. Tästä on kokemuksia Etelä-Afrikassa, Itä-Euroopan maissa jne. Ongelma ei ole vain se, että järjestelmä jättää jälkensä instituutioihin, esimerkiksi poliisiin. Se kaivertuu ihmisiin. Kun joku haluaa muutosta johonkin asiaan, hän tarvitsee muutakin kuin tietoa ja organisaation, jonka kautta toimia. Samalla tavalla kuin tyrannista vapautunut kansalainen, hänen tarvitsee muuttaa itseään; hän tarvitsee etiikkaa.

Tarve etiikkaan ei ole täsmälleen sama asia kuin moraali. Kun ympäristöaktivistia haastatellaan, se kuulostaa usein kuulustelulta: ”Ajatko henkilöautoa?” Vaikka tällaiset valinnat ovat merkityksellisiä, etiikka on enemmän kuin itselle tai toiselle asetettu normi. Etiikka merkitsee ajattelua ja pyrkimystä luoda itselleen ethos, olemisen tapa. Siihen ei päästä ilman askeesia, harjoitusta. Hyvettä pitää harjoitella.

Etiikka merkitsee erityistä suhdetta itseensä ja toisiin. Mutta meillä ei ole enää muistia, meillä on vähän kokemusta askeesista, vain kokemuksen varjo. Sillä on huono maine: se on itsensä ruoskimista ja silpomista. Osaamme totella, noudattaa sääntöä, pysyä järjestyksessä. Enemmän kuin työskentely itsemme kanssa meille on tuttua jokin, joka muistuttaa luostareiden järjestystä ja sääntöjä.

Ennen kaikkea kukaan politiikassa toimiva – instituutiossa toimiva tai vastarintaa tekevä aktivisti – ei ajattele (osaa ajatella), että suhde omaan itseen voisi olla poliittinen kysymys. Osaamme kysyä: ”Kuka minä olen?” Askeesin kysymys on toinen: ”Mitä voin tehdä itsestäni?”

Suhde itseen voi olla poliittinen ja se voi olla poliittinen kysymys. Antiikin Kreikassa kansalaisen haluttiin huolehtivan itsestään, tekevän itsestään oman itsensä hallitsijan. Se nähtiin edellytyksensä sille, että hän voi hallita tai ohjata muita. Kaikki ei ole onnistunut Etelä-Afrikassa sen jälkeen, kun se vapautui. Asiat olisivat voineet mennä huonomminkin, jos Nelson Mandela ei olisi tehnyt töitä itsensä kanssa.

Etiikka, ihmisen muuttuminen askeesin kautta, on poliittinen muutos. Kysymys on, millaista työtä itsemme meidän pitäisi tehdä tänään. Sillä on väliä, miten toimimme, mitä teemme itsellemme. Ruoskinko itseäni, jotta kuolettaisin halun? Vai muistutanko itseäni hyvistä periaatteista? Millaista hyvettä itsessäni viljelen? Onko se nöyryys vai onko se kritiikki?

Sam Sandqvist luennoi Torre del Marissa! Katsotaan mitä tekoäly on, miten toimii ja onko uhka meille. Paikkana Con Corazonmari, C/ Copo, lauantaina 24.2 klo 16.30. Kaikki kiinnostuneet mukaan!
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Filosofia ja fiktio

(Jorge Luis Borges)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla" (jos katettu terassi on auki), Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 13.2. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Mistä vaikenemme? Esimerkkeinä Jemen ja työttömyys.

Taru Jaakonkarin muistolle

Jorge Luis Borges tiesi, että metafysiikka on fantasiakirjallisuutta. Jos katsoo tarkemmin, melkein kaikki filosofiset tekstit vilisevät erilaisia taruolentoja: subjekteja, monadeja jne. Itse ”järki”, joka usein ymmärretään filosofien keskuudessa kyvyksi, on kuvitelma. Kuka on todistanut, että ihmisellä olisi jokin tuollainen kyky? Lisäksi järki filosofisissa teksteissä on usein jotain muuta, ihmisen ulkopuolella olevaa; se on eräänlainen asioiden sisäinen järjestys.

Näitä fantasioita ja fiktioita voi arvostella ja niitä ollaan arvosteltu. Minäkin haluan olla kriittinen, mutta lähden liikkeelle positiivisesta asiasta – tai vähintään välinpitämättömyydestä. Minulle on aivan sama, jos filosofian kirjat ovat sepitteitä.

Fiktio on asia tai tapahtuma, joka on luotu tai kuviteltu. Jos sanalla tarkoitetaan esimerkiksi kertomusta, sen tapahtumat ja henkilöt kuuluvat kuvitteelliseen maailmaan. Kääntäkäämme siis sana yksinkertaisesti kuvitelmaksi. Kuvitelma ei silti asetu niin yksinkertaiseen suhteeseen todellisuuden kanssa kuin usein kuvitellaan. Sillä voi olla vaikutuksia todellisuuteen. Yksinkertainen esimerkki on tämä: Luen vaikuttavan kertomuksen, jonka jälkeen näen todellisuuden toisin silmin.

Otetaan esimerkki filosofisesta sepitteestä: intressi.  On selvää, että joskus jotkut ihmiset tai ryhmät haluavat itselleen jotain. Intressiä ei silti ollut olemassa samassa mielessä kuin empiristit sen ymmärsivät ennen kuin filosofit loivat käsitteen ja erityisesti ymmärsivät, että on olemassa jokin eheä subjekti, jolla näitä intressejä on (subject of interest).

1700-luvun alusta lähtien on intressin käsite tärkeä erilaisissa poliittisissa, ekonomisissa ja filosofisissa kirjoituksissa. Järjen ja järkevän hallituksen kuului seurata intressin periaatetta. Kyse ei ollut vain yhden ihmisen tai valtion intressistä, vaan erilaisten intressien (yksilöiden, ryhmien) kokonaisuudesta, niiden yhteensovittamisesta. Nämä puheet ja tämä ajattelu merkitsi käytännössä, että hallitus tai johto määrittyi joksikin, joka manipuloi intressejä; niiden kautta vaikutettiin siihen mihin haluttiin vaikuttaa. Intressin käsite avasi tien toiselle luomukselle, jonka nimi oli ja on homo economicus.

Tämä luomus monella tavalla mielenkiintoinen yhteiskunnallisesti. Epäilemättä kyse on erilaisesta olennosta kuin suvereenin hallitsijan alainen tai suvereenin edessä oleva oikeussubjekti. Suvereenin valta haihtuu taloudellisen ihmisen edessä; he pelaavat liian erilaista peliä. Se ei silti tarkoita, että hahmon luojat olisivat vapauttaneet ihmisen vallankäytöstä. Homo economicus, esimerkillinen realisti, todellisuuden hyväksyjä (ks.Gary Becker), on täydellisen muokattavissa oleva; hän joustaa koko ajan, hän mukautuu ja sopeutuu. Missään ei ole olemassa yksilöä, joka olisi täydellinen homo economicus, mutta koska on olemassa tällainen idea, se voidaan yrittää löytää itsestä, siihen voi vedota toisessa. Sepite muokkaa todellisuutta.

Koska olen päättänyt tällä kertaa olla positiivinen, kysyn, millaisia fiktioita pitäisi tuottaa. Onko pakko olla niin, että niiden vaikutukset tekevät meistä enemmän hallittuja, tehokkaammin ohjattuja? Jos kuvitelma, sepite, voi tuoda maailmaan jotain, jota ei olla ennen nähty eikä kuultu, siihen täytyy sisältyä mahdollisuus muuttaa maailmaa. Mutta silloin puheen, fiktion, täytyy mahdollistaa puuttuminen tilanteeseen. Sen täytyy näyttää tilanne avoimena tai avata tilanne.

Theodor Adorno ja monet muutkin näkivät, että kysymykseen siitä, miten meidän pitää elää, on jo vastattu. Kysymykseen ollaan vastattu vallitsevissa, yleisissä elämänmuodoissa. Sanomatta niitä edes vieraantuneiksi tai epäinhimillisiksi voimme haluta niistä ulos. Emme ehkä tyydy valmiisiin vastauksiin, annettuihin kaavoihin. Esimerkiksi tällaista tilannetta varten voimme tarvita toisenlaista fiktiota. Kun Immanuel Kant pettyneenä havaitsi, että ihmiset antavat ohjata ja holhota itseään, hän loi oman fiktionsa, valistuksen. Faktisesti, historiallisesti, valistus on ollut jotain muuta. Kantille se oli itsenäistä ajattelua, rohkeutta ajatella: mahdollisuus päästä ulos itseaiheutetusta alaikäisyyden tilasta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Puolue, pastori ja sielu

(Aleksandr Solženitsyn)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 6.2. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Unkarin tie

Aleksandr Solženitsyn (1918-2008) kirjoitti kirjeen Kremliin, jossa ilmaisi varmuutensa siitä, että puolueen johto ei itsekään usko Pravdan liturgisiin vuodatuksiin. Historioitsija Erkki Vettenniemi kuitenkin sanoo teoksessaan Solženitsyn – Elämä ja eetos (2015), että kirjailija erehtyi. Myöhemmin avautuneet arkistot osoittavat, että politbyroo (poliittinen toimikunta, leniniläisten kommunististen puolueiden korkein toimeenpaneva elin) käytti samaa kieltä, samaa jargonia keskinäisessä yhteydenpidossaan. Vettenniemi mainitsee esimerkkinä Yuri Andropovin (1914-1984), joka ilmeisesti todella uskoi, että Andrei Saharov (1921-1989) oli mielisairas ja ylisti Neuvostoliiton ”demokraattisia muutoksia”.

Vastaavanlaisia todisteita natsien uskosta omaan propagandaansa on helppo löytää. Mielenkiintoista ei kuitenkaan ole näiden puolueihmisten harhaisuus, heidän harras uskonsa, vaan se, miten puolue toimii ja ohjaa ihmisen mieltä.

Joskus puolue sulkee yksilön kokonaan sisäänsä ja hyökkää kaikkea yksilöllisyyttä vastaan tuomiten sen ”egoismina” tai ”solidaarisuuden puutteena”. Se voi olla organisaatio, joka määrittelee uskollisuuden kriteerit. Näin ei ole vain äärimmäisissä tapauksissa. Pierre Bourdieu, joka analysoi puolueita, niiden toimintaa, piti mielessään kommunistisen puolueen. Hän sanoi puolueen kaikkein konservatiivisimpien jäsenten olevan niitä, jotka ovat siitä kaikkein eniten riippuvaisia. Mielenkiintoisesti hän käyttää tässä uskonnollista kieltä, vertaa riippuvaisia puolueihmisiä oblaatteihin. Oblaatit olivat köyhien lapsia, jotka jätettiin luostariin. He olivat kaikkein uskollisimpia; he antoivat kaiken kirkolle, koska se oli antanut kaiken heille.

Bourdieau on oikeassa, kun väittää uskonnollisen analogian toimivan. Kristittyjen munkkien kuuluisa nöyryys ei ollut oman syntisyytensä myöntämistä; se oli tottelemista, pyrkimystä täydelliseen tottelemiseen, oman tahtonsa hylkäämistä ja viime kädessä oman tahdon pitämistä pahana. Uskonnollinen johtaja, pastori, siis paimen, ohjaa kädestä pitäen ja opastaa pelastukseen. Kommunistinen puolue ohjasi kaikessa ateistisuudessaan pelastukseen. Siinä oli siis tiettyjä pastoraalisia piirteitä. Solženitsyn ja muut toisinajattelijat sanoivat: ”Emme halua sitä pelastusta.”

Jokatapauksessa on mielenkiintoista kiinnittää huomiota muuhunkin kuin propagandaan tai aivopesuun. Puolue vaikuttaa myös luomalla tietynlaisen tilanteen ja riippuvuussuhteen. Yksittäiset ihmiset, jotka vaikuttavat meihin ja jotka ohjaavat meitä, eivät vain manipuloi meitä tai syötä kukkua. He kiinnittävät meidät itseensä. Olemme heille velkaa. Joku seuraa askeleitamme niin kuin tehdään Stingin laulussa, joka on väärinymmärretty rakkauslauluksi.

Synnytetty tilanne tai riippuvuussuhde vaikuttaa mieleen. Vilkuilemme olan yli. Alamme kontrolloida itseämme, emme enää sano mitä ajattelemme, emme liiku kaikkialla missä haluaisimme, emme tapaa ihmisiä joita haluaisimme.

Erityisen sietämätöntä tämä kaikki on, jos tilanne muuttuu pysyväksi asiantilaksi. Kauhistuttavaa ovat jähmettyneet muodot ja oma jähmettyminen. Kun tilanne muuttuu pysyväksi asiantilaksi, se muuttuu helposti myös itsestään selväksi. Emme enää osaa ajatella, että tilannetta voi muuttaa.

Jos ollaan tarkkoja, huomaamme, että monta kertaa pastori tai puolue koko ajan toistaa jotain, jotta se tekisi asiasta itsestään selvän. Se on vallan väärinkäyttäjän strategia. Täytyykö esimerkin välttämättä olla totalitaarisesta yhteiskunnasta?

”Kaikki pysyy, tämä on välttämätöntä”, he sanovat. Silti kaikki eivät usko näitä totuuksia. Solženitsyn kirjoitti Kremliin: ”Älkää eläkö valheessa.”

On naiivia tai ainakin yksinkertaistavaa ajatella, että puoluejohtajat olisivat vieraantuneet todellisuudesta. He olivat todellisuus ja sen luojat. Epätodellisuus oli todellisuutta. Ainakin näin voi lukea Andrei Bitovin mestariteosta Puškinin talo (1978), jossa hän kuvaa Neuvostoliittoa 1960-luvulla. Epätodellisuus on todellisuutta. Ihmiset eivät elä, koska he elävät valmiissa maailmassa. Kaikki muodot ovat jähmettyneitä.
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kysyminen, eläminen...

(Salvador Dalí, 1925)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 30.1.. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Suomi 200v ja muuta tulevaisuusvisiointia

Joku kysyy: ”Miten voisi elää?” Tätä ei ole pakko ymmärtää kysymyksenä. Jotkut kysymyksiksi muotoillut lauseet eivät ole kysymyksiä, vaan huudahduksia tai valituksia. Tämä tarkoittaisi: ”En jaksa enää elää.”

Mutta entä jos se todella olisi kysymys? Se merkitsisi sitä, että kysyjä tuo eteensä mahdollisuuden, että voisi elää toisin. Ehkä hänestä on tulossa filosofi – ei vain filosofian harrastaja tai ammattilainen, vaan joku, joka elää filosofisesti. Hänestä olisi tulossa joku, joka elää kysymyksen kanssa (käyttääkseni Rilken ilmaisua).

Millaisia vaikutuksia tällaisella erehdyksellä, mahdollisuuksien avaamisella, on? Tuleeko ihminen hulluksi? Kysyminen voi olla vaarallista, epäilemättä.  Ainakin yksi seuraus tällaisella päättömyydellä on: Kysyjä kysyy todella. Joskus kysymykseksi muotoiltu lause todella on kysymys (ei huudahdus, ei valitus) esimerkiksi silloin, kun filosofi esittää artikkelissaan kysymyksen. Se ei silti ole välttämättä todellista kysymistä, sillä filosofilla voi olla vastaus valmiina. Se voi olla retorinen kysymys. Jokatapauksessa hän yrittää löytää vastauksen, ratkaista ongelman. Tilanne on hyvin erilainen kuin silloin, kun kysyjä avaa eteensä mahdollisuuden, avaa oven tai ikkunan, josta näkyy (tai on näkymättä) toinen elämä.

Eläminen kysymyksen kanssa, eläminen ikkunan edessä, hulluksi tuleminen merkitsee sitä, että ihminen on päätöksen edessä. Hänen on päätettävä, sulkeeko ikkunan, katsooko siitä, kiipeääkö siitä ulos.

Filosofia – vaikkei olisi suoraan yhteiskunnallista tai poliittista – nostaa joskus esiin ongelmia, joita varten ei aina ole olemassa mitään valmista ratkaisua, ohjelmaa tai suunnitelmaa. Tuntuu kuin nämä ongelmat anoisivat tai kutsuisivat ihmisiä, ryhmiä, jotka eivät ole vielä määrittyneet tai määritelleet itseään, organisoituneet. Nämä ongelmat vaativat päätöstä, mutta sellaista, jota ei ole vielä tehty: sitä ei ole tehty etukäteen. Eikä päättäjiäkään ole valmiina.

Ihminen – sanoja ja tekijä – on päätös ja sitouminen päätökseensä. Ei vain hetkittäin ja hetkellisesti, vaan koko ajan prosessina, jatkuvana tapahtumana. Päättämättömyys on eräänlaista epäolemassaoloa: ihminen ei elä. Tästä näkökulmasta katsottuna kysymys elämisestä toisin, mahdollisuuden avaaminen, merkitsee elämisen ehtoa. Kysymys on yllyke, sytytyslanka ja dynamiitti.

Jos kysymys pakottaa päättämään, pistää päätöksen eteen, joudumme kysymään, mitä on päättäminen. Tai ainakin kysymään, mitä merkitsee päättäminen. Onko päätös aina meidän oma? Miten se tehdään? Eikö sitä ohjaa valmiit arvot, muiden laatimat normit?

Kun Jean-Luc Nancy analysoi päättämisen ongelmaa tai olemusta (teoksessaan Vapauden kokemus), hän puhuu hyvin abstraktilla tasolla: Aito päättäminen tapahtuu sellaisen mahdollisuuden edessä, että voi tehdä ”kaiken” tai ”mitä tahansa”, mutta päättäjä valitsee olla tekemättä ”kaiken” tai ”mitä tahansa”. Nancy ennakoi vastalauseen: ”Eihän tässä ole mitään sisältöä eikä normeja.” Filosofin mukaan ei ole koskaan ollutkaan, sillä päätös on tyhjä etiikasta; sisällöt ja normit ovat jotain, joista pitää päättää. Meidän täytyy päättää laista, poikkeuksista, tapauksista jne. Mutta itse päätöstä varten ei ole lakia tai poikkeusta.

Koska kysymys kysymisestä kytkeytyy päättämisen ongelmaan, esiin tulee tietty vaara, joka ei ole pelkästään valmis vastaus, valmis ohjelma. Kun perustavaan kyselyyn, suuriin kysymyksiin jumalasta tai järjestä annetaan vastauksia, nämä vastaukset muuttuvat ”uudeksi luonnoksi”, joksikin annetuksi. Tätä vastaan on kaksi toimivaa taktiikkaa. Ensimmäinen on kyseenalaistaminen. Siksi George Bataille kirjoitti: ”Ihmisen autonomia – hänen suvereenisuutensa – on sidoksissa siihen tosiasiaan, että ihminen on kysymys ilman vastausta.” Toinen taktiikka on kysymyksen hylkääminen, pidättäytyminen kysymystä jumalasta tai järjestä tai vastaavista asioista. Sillä tottakai lopulta on kysyttävä myös, onko tämä tai tuo hyvä kysymys. Mutta kysymys ei ole hyvä vain siksi, että siihen on löydettävissä vastaus. Sen hedelmällisyys mitataan toisella tavalla.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila