Tyranni ja orja

 

Lukretius

Filosofiakahvilan aihe 20.2./21.2./22.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Mitä väliä sillä on, millaisen varustuksen kanssa kohtaa tapahtumat tai millaisen asenteen omaksuu? Onko sillä merkitystä vain ihmisen oman hyvinvoinnin kannalta?

Gilles Deleuze kirjoitti usein tyrannin ja orjan yhteydestä. Hän puhui näiden hahmojen siteestä viitaten erityisesti Lukretiuksen, Spinozan ja Nietzschen ajatuksiin. Siteellä on yksi nimi: kauna. (Tarkalleen ottaen Lukretius puhui levottomuudesta, Spinoza surusta tai surullisista affekteista, Nietzsche kaunasta). Tyranni löytää liittolaisen, orjan, levittäessään kaunaa. Orja on kaunainen ja hänen kaunansa palvelee tyrannia.

Tämä on nähtävissä nykyaikaisessakin maailmassa, ei vain Lukretiuksen aikana. On johtajia, jotka ruokkivat ja hyödyntävät ihmisten kaunaa. Demagogia toimii näin. Joku tulee ja sanoo: ”Te voitte huonosti, teillä ei ole rahaa, työtä, rakkautta, koska tuo (esim. juutalainen, ulkomaalainen) vie sen.”

Jos tyrannin ja orjan välillä on side ja sen nimi on kauna, asenne tapahtumien ja elämän edessä ei ole vain henkilökohtainen, vaan myös poliittinen asia. Yksilön hyvinvointi ei ole vain privaatti kysymys. Hyvinvoinnilla tai tietynlaisella asenteella on tai voi olla isoja heijastuvaikutuksia.

Olisi mielenkiintoista ja ehkä tärkeää tutkia mekanismeja ja dynamiikkaa, jotka yhdistävät surulliset affektit (tai kaunan) ja vallankäytön (vihan ja kaunan ruokkiminen ja käyttö demagogisessa puheessa on todennäköisesti vain räikein, dramaattisin, muoto).

Päähäni on syntynyt epäreilu kuva tyrannileipurista. Se on epäreilu, koska leipureissa (joka on muutamasta harvasta kunniallisesta ammatista) ei varmasti ole enempää tyranneja kuin muissa ammatinharjoittajissa. Kuvan merkitys on, että se viestittää tyranniuden mahdollisuuksista kaikkialla ja jokapäiväisessä elämässä. Voimme olla tyranneja ja orjia, vaikka orjuus oli lakkautettu ja meillä ei olisi asemaa, joka mahdollistaa parhaalla mahdollisella tavalla mielivaltaisuuden.

Antiikiin maailmassa syy filosofoida ja harjoittaa itseään oli poliittinen. Niiden avulla pyrittiin välttämään kaksi vaaraa. Ihminen voi tulla orjaksi, menettää itsenäisyytensä, jos ei hallitse itseäään. Hänestä voi tulla myös tyranni, kun hän on omien oikkujensa ja halujensa orja. Vaikka emme osaisi paluttaa filosofialle tällaista tehtävää, meillä saattaa olla syitä varustaa itsemme tyranniutta ja orjuutta vastaan.

Kun sanon, että minun on syytä varustautua tyranniutta vastaan, en etsi vain keinoa tehdä vastarintaa Johtajan tai tyrannileipurin edessä. Minun on syytä varoa tulemasta itse tyranniksi. Kun haluan välttää orjuuden, en vain välttele paikkoja, joissa minut voitaisiin myydä orjaksi. Voin tulla itseni orjaksi.

Seneca halusi välttyä olemasta oman itsensä orja (sibi servire). Hänellä oli huomioita siitä, miten taistella sitä vastaan. Ensimmäinen askel vapauteen on se, ettei vaadi itseltään liikaa. Hän tarkoitti vaatimuksilla ihmisen taipumusta tehdä itselleen vaikeuksia: liikoja ponnistuksia, liikoja töitä, liikaa poliittisia tehtäviä. Toinen askel vapauteen on irrottautuminen taipumuksesta palkanmaksuun, korvauksen antamiseen: kun olemme tehneet jonkin työn, haluamme maksaa siitä itsellemme, palkita itsemme.  Laiskuus tai irrottautuminen velvollisuuksista olivat siis lääkkeitä.

Miten välttää sitten tyranniksi tuleminen? Vaikka tekisin paljon töitä ja tekisin itsestäni työn orjaa ja tuntisin siitä tuskaa, voisin yrittää välttää tuskan kostamisen muille. Minun ei ole pakko tehdä omasta tuskastani muiden tuskaa, tehdä omasta onnettomuudestani universaalia lakia. Kun teen päätöksiä, voisin kuunnella niitä, joita päätös koskee. Vaikka päätös koskisi vain minua, voisin yrittää mittailla, miten se vaikuttaa myös muihin....

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nihilismi

Dostojevski

Filosofiakahvilan aihe 13.2./14.2./15.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Nihilismi on ihana sana. Kaikki on nihilismiä. Jos yrittää vakavasti tutkia asiaa, huomaa, että on monenlaista nihilismiä. Ihminen menettää uskonsa myytteihin, totuuteen ja joskus arvoihin. Nihilismi on totuuden ja perustuksen murtumista.

Kyseessä on historiallinen tapahtuma, joka on vaikuttanut länsimaissa ehkä 200 vuotta. Voimme tutkia – on syytä tutkia – nihilismiä historiallisesti. Koska se on ilmentynyt niin monella tavalla, emme voi luoda mitään kokonaiskuvaa analysoimalla nihilismin merkitystä Dostojevskin tai Nietzschen tuotannossa, vaikka siten saisimme ehkä monenlaisia mielenkiintoisia asioita esiin.

Voimme ajatella, että kyseessä on eräänlainen rappiotila tai rappeutumisprosessi, mutta pelkään pahoin, että näin lähestymme asiaa ennakkoluuloisesti tai tuomitsevasti. Michel Foucault, monta kertaa nihilismistä syytetty, totesi puhuessaan historiallisesta 1800-luvun nihilismistä, että se piti sisällään kysymyksen: ”Jos mikään ei ole totta, miten minun pitää toimia?” Foucault käytti sanaa conduit, joka viittaa käyttäytymiseen ja siihen, miten ihminen ohjaa itseään. 

Toteamuksen merkitys on siinä, että nihilismi ei ole vain sairaus tai sen vaikutus ei ole aina vain lamaannuttava; se muuttaa kysymystä, joka koskee sitä, millainen asenne on hyvä omaksua.

Ilman perustusta ja totuutta voi elää. Tietynlainen nihilismi täytyy silti voittaa. Jos se lamaannuttaa meidät tai tekee meidät kaunaiseksi (niin kuin Nietzsche ajatteli), meidän on syytä taistella sitä vastaan. Se ei ole silti pelkästään sitä. Nihilismi ei ole kuolettavaa, jos se ei lamaannuta. Vaikutus voi olla jopa päinvastainen, sillä vallitsevat arvot ja totuudet voivat pitää paikallaan, ja nihilismi on sen toteamista, että niiden parasta ennen –päivä on mennyt umpeen.

Nihilismissä voi nähdä suuren vaaran, mutta myös mahdollisuuden, jopa tietynlaisia sankarillisuuden muotoja. Kun yhteisö tai yhteiskunta, koko lauma, julistaa arvoja pyhiksi ja ikuisiksi, nihilisti on individualisti, siis sankari, joka sanoo: ”Ne eivät ole ikuisia.” Nihilistin voi nähdä levottomana sankarina, mutta siinä voi olla rauhallisuutta. Hän sanoo rauhallisesti: ”Niiden ei tarvitse olla ikuisia.” Meidän tulisi tehdä nihilismistä iloista.

Vaikka katsoisimme nihilismiä pahalla silmällä, pelokkaat ja vihamieliset reaktiot, lääkkeet, saattavat olla pahempia kuin sairaus. 1900-luvulla on nähty, kaiken maallistumisen ja Jumalan kituavan kuoleman jälkeen, paluuta uskonnolliseen järjestykseen sekä islamilaisessa että kristityssä maailmassa. Näitäkin ilmiöitä on katsottava silmästä silmään, ei auta muu. Emme voi halveksia niitä. Mutta vaikkemme halveksisi, on nähtävä niihin sisältyvä vaara.

Pahimpiin lääkkeisiin päädytään, kun sairautta pelätään. Ainoa tapa suhtautua nihilismiin on pelottomuus. On hyvät syyt olla vapisematta. Ihminen on ennenkin selvinnyt ilman ehdotonta totuutta. Vaikka arvot eivät olisi absoluuttisia ja kiveen kirjoitettuja, ihminen voi toimia, taistella tahtomiensa asioiden puolesta. Riittää, että hän ajattelee: ”On vaivan väärtti taistella sellaisten asioiden puolesta, joita tahdomme.” Ongelmana ei ole tietää ehdotonta totuutta tai varmaa tietoa; ongelmana on tietää, mitä tahtoo.

Halusin sanota tämän siksi, että nihilismiä ei voi välttämättä käyttää tekosyynä toimettomuuteen eikä sitä voi käyttää demonisoivana haukkumasanana ainakaan kovin kevytmielisesti...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nautinto

 

Filosofiakahvilan aihe 6.2./7.2./8.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

En osaa puolustaa hedonismia, jolla tarkoitetaan oppia, jonka mukaan hyvää on se mikä synnyttää nautintoa tai mielihyvää. Voisimme tuntea houkutusta hedonistiseen filosofiaan, jos ajattelisimme, että se lupaa nautintoa. Jos opiskelemme yhtä antiikin kuuluisinta hedonistista koulukuntaa, epikurolaisuutta, saatamme pettyä. Epikuros oli erittäin askeettinen, yritti nauttia yksinkertaisista aterioista.

Olen epäluuloinen, myönnän. En ajattele pelkästään vaikeuksia, joita tämä oppi kohtaa moraalifilosofisella kentällä. Suhtaudun epäluuloisesti ideaan, että voisi sanoa, mikä on hyvää aina, kaikkialla ja kaikissa olosuhteissa. Hedonistiset ajattelijat ovat silti tärkeitä, koska he nostavat esiin kysymyksen nautinnosta, sen luonteesta.

Kukaan ei oikein tiedä, mitä nautinto on. Se tekee siitä mielenkiintoisen. Ei siksi, että meillä on edessämme selvitettävä arvoitus. Yksi aikamme ongelmista on se, että monet asiat ovat olleet tieteellisen ja pseudotieteellisen puheen aiheina; meille on syntynyt liikaa kuvia välttämättömyyksistä ja fatalistisia kuvia olemuksista. Nautinto on ikään kuin villi maasto, jossa kokeilulle ja luovuudelle on yhä tilaa, koska emme tiedä etukäteen mikä kaikki on mahdollista.

Olematta dogmaattinen hedonisti voi ajatella ja etsiä nautintoa, myös sen merkitystä. Minulla on kolme näkökulmaa.

1)Nautinto merkkinä. Niin kuin pahoinvointi ja tuska voi olla merkki jostain ja merkki siitä, että on pysähdyttävä, kysyttävä kysymyksiä, myös nautinto voi olla merkki. Jos jossain on nautintoa tai saamme jostain nautintoa, se voi olla merkki siitä, että käsityskykymme ei ole herkkyytemme tasolla. En tarkoita, että meidän on ainakaan pelkästään lääketieteellisestä syystä pohdittava, miksi nautimme kahvista. Tarkoitan, että nautinto avaa meille ikkunan nähdä uusia elämisen mahdollisuuksia. Kevään herääminen eli seksuaalisuuden herääminen kuvataan usein sekavuutta aiheuttavana. Mutta se avaa nuorelle aivan uudenlaisen kosketuspinnan maailmaan. Hän näkee, että ihmisten kanssa voi tehdä muitakin asioita kuin mitä hän on siihen saakka tehnyt.

2) Nautinto tarkoituksena. Tämä voi olla mielenkiintoinen näkökulma elämän tarkoituksen pohtijoille. Elämän tarkoitus ei välttämättä ole kansalaisvelvollisuuden toteuttaminen (kuoleminen sodassa, lasten tekeminen ja kasvattaminen). Sen voi ajatella olevan se, että elää ja nauttii elämästä (myös kansalaisvelvollisuuksia toteuttaessa).

3)Nautinto moraalina. Hedonistinen oppi on ajatus hyvästä, myös moraalisesta hyvästä. Hyväksymättä tätä ajatusta nautinnolla voi olla moraalinen sisältö. Sen ei tarvitse olla pelkästään egoistinen nautinnon haku. Moraalinen imperatiivi voi olla: ”Tuota nautintoa.” Tämän käskyn toteuttaminen ei välttämättä merkitse, että tuottaisin sitä vain itselleni.   

Voimme ajatella, että filosofian yksi funktio on tehdä diagnoosia kulttuurista. Kulttuurin köyhyys saattaa näyttäytyä nautintojen vähäisyytenä ja mitätöivänä asenteena. Meillä on tieteellisen asenne. Joku nauttii juoksemisesta. Selitämme sen elimistössä erittyvillä endorfiineilla. Se on varmasti hyvä selitys, mutta selitys melkein mitätöi nautinnon eikä missään tapauksessa tavoita merkitystä, joka juoksemisella on nauttijalle.

Emme voi halveksia nautintoa. Sillä on ollut tärkeämpi osa ihmiskunnan historiassa kuin ajattelemme. Wolfgang Schivelbusch (1941-2023) julkaisi teoksen Nautintoaineiden kulttuurihistoria. Se  kertoo muun muassa siitä, että uusi maailma löydettiin (ja uusi aika alkoi), koska eurooppalaiset etsivät merireittejä mausteiden äärelle.

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Konservatiivisuus

Filosofiakahvilan aihe 30.1./31.1./1.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Ángel Gabilondo, espanjalainen filosofian professori (tosin hän on nykyisin defensor del pueblo,  eräänlainen kansalaisten asiamies), toteaa konservatiivisuudesta, että se estää liikkeen, muutoksen; sen pyrkimys on säilyttää, pitää maailma, ihmiset, paikallaan.

Konservatiivisuudessa on tyypillistä perinteellisten arvojen ja käytäntöjen kuten perheen ja armeijan vaaliminen. Konservatiivuus kieltää monesti kysymyksen siitä, mitä tahtoisimme itsessämme tai olosuhteissamme muuttaa. Jos katsomme ympärillemme, näemme paljon konservatiivisuutta, myös siellä missä emme sitä odota näkevämme. Se kieltäytyy myös näkemästä sitä, että perinteelliset käytännöt (perhe, armeija) ovat muuttuneet historian aikana, koska se pitää sisällään ajatuksen, että ne tulevat muuttumaan jatkossakin. Konservatiivisuus, säilyttäminen, ei halua asioiden muuttuvan.

Konservatiivuus syntyi eräänlaisena englantilaisena vastavoimana Ranskan vallankumoukselle, ainakin jos hyväksymme väitteen, että opin isä oli Edmund Burke (1729-1797), jonka teos Reflections on the Revolution in France oli erittäin vaikutusvaltainen aikanaan. Konservativiisuuden idea oli tietyssä skeptisyydessä, rationaalisuudessa, joka ilmeni varovaisuutena, varovaisena kehittämisenä. Tästä varovaisuudesta on jäljellä merkkejä nykyisyydessäkin konservatiivisuudessa, joka usein suhtautuu epäluuloisesti yhteiskunnan suunnitelmalliseen kehittämiseen. Varsinaisesti termin käyttö yleistyi poliittisessa kielenkäytössä, kun Ranskassa alkoi ilmestyä lehti Le Conservateur (1818-1820), joka halusi palauttaa monarkian.

Konservatiivisuus on ollut monimuotoista ja se on muuttunut vuosien varrella. 1800-luvun lopusta lähtien siihen liittyi voimakkaasti nationalismi. Se oli voimakkaasti mukana Saksan ns. konservatiivisessa vallankumousliikkeessä, joka syntyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Vaikka monet ideat olivat samanlaisia kuin kansallissosialismissa (antikommunismi, sankarillinen menneisyys, nationalismi), monet liikkeen edustajista päätyi keskitysleireille.

Konservatiivisuus liitetään poliittiseen oikeistoon. Oikeiston yksi paradoksaalisia piirre (ainakin toisesta maailmansodasta lähtien) on ollut se, että siinä on yhdistynyt liberalismi (tai uusliberalismi) ja konservatiivisuus. Sanon tätä yhdistelmää paradoksaaliseksi, koska konservatiivisuus ja liberalismi sotivat välillä keskenään. Liberalismin on kuitenkin ollut suhteellisen helppo liittoutua konservativisuuden kanssa, sillä myös se vastustaa politisointia.

Vaikka konservatiivisuuteen liitetään sellaisia arvoja kuin perhe, uskonto, isänmaa (joiden ajatellaan olevan yhteiskunnan moraalisen järjestyksen perusta), myös vasemmistossa ja sosialismissa on konservatiivisuutta, monessa muodossa. Neuvostoliitto kohotti arvoon arvaamattomaan sellaisia tekijöitä kuin isänmaa ja armeija. Neuvostoliitto oli myös arvokonsevatiivinen (se oli perheen perinteellisen muodon kannattaja, homoseksuaalisuus oli rikos) ja esteettisiä arvoja (sosiaalinen realismi) leimasi 1800-luuvun porvarillisen mailman estetiikan arvot. Vallankumoukselliset halusivat luoda uuden ihmisen, neuvostoihmisen, Trotskin sanojen mukaan pyyteettömän kollektiivi-ihmisen, mutta ideaali oli hyvin kiinnittynyt työhön: neuvostoihminen ei ollut laiska, hän oli ahkera. Lisäksi uutta ihmeellistä yhteiskuntaa rakennettiin byrokatian avulla, ja byrokraateiksi valikoitui koulutuksen saaneet, toisin sanoen maan porvarilliset ainekset.

Nykyaikainen konservatiivisuus, varsinkin sen äärimmäiset muodot, ovat vastausta kulturaalisiin muutoksiin, tapojen muutoksiin (prosessiin, joka käynnistyi viimeistään 1960-luvulla). Varsinkin Yhdysvalloissa jotkut kokivat, että amerikkalaisuus rapautuu hippien, rauhanmarssien, seksuaalisen vapauden ja kansalaisoikeuksien puolustajien takia. Pro-life movements ovat helppo esimerkki siitä, että konservativiisuus on vastausta sekä tapojen että lakien muutoksiin.

Minua on naurattanut nykyisessä poliittisessa kielenkäytössä eräänlainen ideologiakritiikki. Kahdesta syystä: 1)Ideologiakritiikki oli marxilaisuutta ja nyt se on konservatiivien ase. 2)Ideologioiksi sanotaan myös faktoja kuten ilmastonmuutosta ja kaikkia mahdollisia, myös ihan tavanomaisiksi muuttuneita länsimaisia arvoja kuten tasa-arvoa.

Konservatiiviisuus on  ongelma myös käytettyjen keinojen takia. Se vääristelee ja petkuttaa. Silloin kun keinot eivät ole pommeja aborttiklinikoille.

Aika ajoin on syytä pohtia, mikä on säilyttämisen arvoista, mutta on myös varottava tätä kasvavaa säilyttämisen vimmaa. On syytä epäillä, etteivät ainakaan kaikki konservatiivisuuden muodot ole säilyttämisen arvoisia....

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä tehdä tapahtumasta?

 

Kant

Filosofiakahvilan aihe 23.1./24.1./25.1. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Olen todennut monta kertaa, että tekhne tou biou, elämisen taito, joka vaatii harjoitusta, merkitsi kerran kykyä vastaanottaa ja käsitellä tapahtumia, joita kohtaa elämässä. Niihin valmistauduttiin ja ne olivat ainakin potentiaalisesti koe ja koettelemus, testi joka mittasi, missä määrin yksilö oli sisäistänyt viisauden tai totuuden. 

Tapahtuma oli myös tilaisuus – tilaisuus itsensä mittaamiseen, mutta myös hyveen harjoittamiseen. Tietyssä mielessä voi sanoa, että tapahtuman kohtaaminen oli itsensä harjoittajalle täyttymys. Hän kykeni ruumiillistamaan hyveen ja neuvon, tekemään siitä totta.

Tapahtumat ovat olleet filosofeille myös tulkinnan, luennan kohde. Hän yrittää sanoa, missä vaarassa olemme. Tapahtumien lukemisesta on erityinen ja omalaatuinen esimerkki:  Immanuel Kantin viimeinen hänen elinaikanaan julkaistu teos oli Tiedekuntien riitely vuodelta 1798.

Teoksen kolme tutkielmaa käsittelevät eri tiedekuntien suhteita. Yksi koskee oikeustieteellisen tiedekunnan ja filosofisen tiedekunnan kiistaa: tiedekuntien välistä suhdetta määrittelee yksi ehkä naiivilta kuulostava kysymys: Edistyykö ihmissuku jatkuvasti kohti parempaa? Tai toisella tavalla muotoiltuna: Onko ihmissuvun kehitys pysyvää?

Vastausta ei varsinaisesti voi antaa, koska kysymys koskee tulevaisuutta ja siitä ei ole kokemusperäistä tietoa.  Ja vaikka näin, Kant tarttuu johonkin, josta on empiiristä tietoa: Ranskan vallankumoukseen. Miksi näin? Koska ennustavan historian on kytkeydyttävä johonkin kokemukseen. On etsittävä tapahtumaa, joka antaa syyn ajatella, että ihmissuku edistyy kohti parempaa. Tapahtuma on merkki.  Ja merkki on merkki kolmella tavalla: se on signum rememorativum, demonstrativum, prognosticum.

Merkin täytyy olla sellainen, että osoittaa näin aina olleen (mieleenpalauttava merkki), sen täytyy osoittaa että juuri nyt tapahtuu jotain vastaavaa (todistava merkki) ja merkki siitä että näin tulee tapahtumaan tulevaisuudessa (ennusmerkki). Kysymys on: ”Onko olemassa tapahtuma, joka palauttaa mieliin, todistaa ja ennustaa edistyksestä?” Tämä tapahtuma on Ranskan vallankumous, ainakin tietyllä tavalla.

Kant ei puhu Ranskan vallankumouksesta sinänsä; hän näkee siinä paljon surkeutta ja hirmutekoja. Hän puhuu siitä, miten vallankumous muodostui toivon herättäjäksi niissä, jotka eivät itse osallistuneet vallankumouksen näytelmään, vaan olivat näytelmän katselijoita, sen vastaanottajia. Kantille merkki, etsitty merkki, oli vastaanottajien innostus.

Innostus piti sisällään ajatuksen, oikeusperiaatteen. Ajatus oli, että kenelläkään ulkopuolisella mahdilla ei ole lupaa estää kansaa säätämästä itselleen sellaista perustuslakia kuin se itse haluaa.

Tuodessani näin esiin tapahtuman käsitteen ja tapahtumisen merkityksen ajattelulle yritän sanoa, että mainostuksesta huolimatta filosofia on ja voi olla muuta kuin asioiden katsomista sub specie aetarnatis, ikuisuuden näkökulmasta. Tehtävämme voi olla kohdata tapahtumat, tehdä niistä jotain, olla niiden arvoisia – ei vain pohtia ikuisia kysymyksiä, yrittää selvittää mitä on ikuisuus tai aika...

 

P.S. Jos onnistuin muuttamaan itseäni, se oli sen ansiosta, että onnistuin näkemään jotain vaarallista tai pilaantunutta elämässäni. Vähäinen ja hiljaa kehittynyt taitoni oli siinä, että annoin kohtaamieni tapahtumien keskeyttää minussa jotain.

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

 

Välinpitämättömyys

Lana Turner

Filosofiakahvilan aihe 16.1./17.1./18.1. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Välinpitämättömyys on huonossa huudossa. Se on kuitenkin ollut joidenkin filosofien päämäärä; se on ollut joillekin tavoiteltava tila. Erityisen selvästi se on arvo hellenistisen ajan koulukunnan skeptikkojen edustajilla ja erityisesti Pyrrhonilla (360 eaa-270 eaa).

Pyrrhonin välinpitämättömyyteen liittyy kolme asiaa. 1) Sen tarkoitus on hyvin tuttu antiikin ajattelussa; tavoitteena on mielenrauha, tyyneys (ataraksia, sana muodostuu negaatiota ilmaisevasta a-etuliitteestä ja sanasta taraji, levottomuus, rauhattomuus, melu, sekaannus). 2) Skeptikot ajattelivat, että mielenrauhan järkkymistä aiheuttavat erilaiset arviot, tuomiot, mielipiteet. Siksi skeptikko kieltäytyi arvoarvostelmista. 3) Pyrrhon eli vaatimattomasti. Hän kävi torilla myymässä lintuja, siivosi, pesi jopa sikaa. Hän ei välittänyt siitä, että joutui tekemään tällaisia vaatimattomia, jopa likaisia asioita.

Vaikka emme pyrkisi välinpitämättömyyteen, skeptikkojen asenne ja elämäntapa nostaa esiin kysymyksen, mistä meidän tulisi välittää. Se myös hälventää erottelua välittämisen ja välinpitämttömyyden ehdottomasta moraalisesta erosta.

Kun Nina Simone laulaa My Baby Just Care For Me, hän ei piirrä esiin muotokuvaa kylmästä, kaikessa välinpitämättömyyttä osoittavasta olennosta, vaan sellaisesta, jonka välittäminen on keskittynyttä:

 

My baby don't care for shows
My baby don't care for clothes
My baby just cares for me
My baby don't care for cars and races
My baby don't care for high-tone places

 

Liz Taylor is not his style
And even Lana Turner's smile
Is somethin' he can't see
My baby don't care who knows
My baby just cares for me

 

Välinpitämättömyys on tässä merkki välittämisestä. Kun priorisoimme asioita tai ihmisiä, me käännämme katseemme pois esimerkiksi Lana Turnerin hymystä. Tähän sisältyy vaara. Kun välitämme jostain hyvin paljon, saatamme laiminlyödä tärkeän asian tai ihmisen. Ennen kuin haukumme välinpitämättömyyttä olisi syytä tarkistaa, onko välittäminen hyvin suunnattua ja oikeanasteista.

Jos katsomme etäisyyden päästä, yläilmoista, kosmisesta näkökulmasta, monet välittämisen aiheet näyttävät turhilta. Saatamme saada rauhan tällaisen vision avulla. Joudumme kuitenkin yhdistämään tämän näkökulman toiseen jo pelkästään siksi, että maailmassa on muitakin kuin me.  En ehkä välitä opiskelusta, mutta saatan välittää siitä, onko yhteiskunnassa opiskelumahdollisuuksia muille.

Meihin kohdistunut välinpitämättömyys saattaa satuttaa. Koemme olevamme esineitä tai ilmaa muille. Välittäminen saattaa kuitenkin merkitä huomionkohteeksi joutumista, tarkkailluksi tulemista. Jos minusta välitetään, koska minua tarvitaan, tulen ehkä välineeksi. En ehkä halua olla väline. Kun olen turha ja näkymätön, voin liikkua vapaasti.

Epikuros ajatteli, että jumalat eivät puutu ihmisen elämään; he eivät välitä meistä. Siksi jumalia ei tarvitse pelätä. En ehkä suhtautuisi

Nina Simone

välinpitämättömästi Lana Turnerin hymyyn, mutta minun olisi syytä ajatella, kuinka paljon välitän siitä...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Bataille ja sattuma

George Bataille

Filosofiakahvilan aihe 9.1./10.1./11.1. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Filosofit ja ajattelijat vastaavat elämän eteen tuomiin vaikeuksiin, tilanteisiin, olosuhteisiin ja tapahtumiin. Vastaukset eivät ole vain ideoita tai ne eivät ole ollenkaan ideoita. Kyseessä on päätös, valinta ja asenne. Esimerkkini on George Bataille (1897-1962) ja hänen volonté de chance. Se on suomeksi suunnilleen sattuman tahto.

Termi on kädenheilautus Nietzschelle, jolla oli käsite tahto valtaan (Wille sur Machte) ja on ilmeistä, että saksalaisfilosofin kanssa hengenheimolaisuutta kokenut Bataille myös ilmaisi kritiikkinsä käsitettä kohtaan, vaikka hän todennäköisesti ymmärsi sen aika hyvin (päinvastoin kuin yleensä, kun se käsitetään haluksi valtaan). Bataillen käsite ilmaantuu hänen teoksessaan Nietzschestä (1945) ja hän liittää sen toiseen nietzscheläiseen käsitteeseen, amor fatiin. Hän sanoo: ”Sattuman tahtominen on amor fati.”  Se on siis kohtalon rakastamista.

Asiaa voisi havainnollistaa näin: Ihminen heittää noppaa, sattuma määrää tuloksen, ja heittäjä hyväksyy sen, rakastaa sitä. Ihminen heittäyttyy sattumaan, nauttii siitä, rakastaa peliä.

Bataillen ajatus on vastaus eksistentiaaliseen ongelmaan, ahdistukseen, Angstiin (tärkeä kysymys niin Kierkegaardilla kuin Heideggerillakin). Ahdistuksessa on kyse siitä, että ihminen ei ole kotonaan maailmassa. Koko maailma on epävieraanvarainen. Tulevaisuus, mahdollisuudet (myös vapaus) ahdistavat. Ihminen pakenee ahdistusta.

Bataillen vastaus ei ole teoreettinen; se on elämänasenne, joka ei ole pakoa eikä itsensä pettämistä. Ahdistava asia myönnetään. Sitä opitaan rakastamaan.

Sekä Nietzschen että Bataillen inspiraation lähteenä on Herakleitos, joka kirjoitti lapsesta, joka leikkii (heittää noppaa). Hän on kuningas. Hämärän Herakleitoksen lukeminen ja tulkitseminen on vaikeaa. Aika yleisen käsityksen mukaan lapsi on aika.

Chance, sattuma, ei ole vastakkainen välttämättömyydelle Nietzschellä, ainakaan sanan tavanomaisessa merkityksessä. Kysymys välttämättömyydestä voisi silti olla mielenkiintoinen, kun kysymme, miten voisimme tavoittaa Bataillen tavoitteleman asenteen. Monet haluavat, että elämässä ja tapahtumissa on järjestystä, syitä, välttämättömyyttä, Jumalan suunnitelmaa. Sen näkeminen kaaottisena, sattumanvaraisena, saattaa silti antaa keveyden.

Olen puhunut joskus Aristoteleeltä peräisin olevan kontingenssin käsitteestä yrittäessäni valaista, miten meillä voi olla kokemus vapaudesta. Kontingentti merkitsee sattumanvaraista. Jos jokin tapahtuma tai prosessi on kontingentti, se ei ole välttämätön eikä mahdoton. Toisin sanoen voi olla tai voisi olla olematta. Se auttaa näkemään konkreettisia mahdollisuuksia ihmisen maailmassa. Se minkä sanotaan olevan välttämätöntä, ei välttämättä ole sitä. Meille sanotaan, että asiat ovat välttämättömiä, jotta olisimme tietyllä tavalla.

Volonté de chance on siis tietynlainen asenne, jota voisi kehua siitä, ettei se pakene; se myöntää heitetyn nopan tuloksen. Se voisi olla haluttava asenne tai tila myös siksi, ettei ihminen ole pakotettu kokemaan harteillaan tuonpuoleisen painoa.

Bataillen valinta tai asenne ovat vain esimerkki elämänasenteesta, joka yrittää olla vastaus eteemme tuleviin kysymyksiin. Voimme puhua toisenlaisista, mahdollisesti paljon paremmista, ratkaisuista. Bataillen idea tuo kuitenkin esiin olennaisen asian. Eteemme tulevat kysymykset voi tarkistaa. Ei ole pakko kysyä: ”Miksi minä?”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila